Sata Mami Wataa

Matti-Juhani Karila on toimittaja, joka kymmenen vuotta sitten päätyi keräämään länsiafrikkalaisia Mami-Wata-veistoksia. Yksityiskokoelmasta järjestettiin talvella 2o11 Amos Andersonin taidemuseossa näyttely “Mami Wata ja jumalan puupalikat” .

 

Teksti: Matti-Juhani Karila, Villa Karon jäsenlehti 4/2011.

Meille suomalaisille on tarjolla tänään monta tienviittaa Afrikkaan, kirjallisuutta käännetään li­sääntyvässä määrin, tiedonvälitys on monipuolis­tunut, asenteet ovat muuttuneet. Mustasta maanosasta on tullut Mahdollisuuksien maanosa. Jossakin aivoissamme kuitenkin väi­jyy puolialaston apinaihminen, tuo takavuosien ai­noa Afrikan matkaopas, johon liittyvät luutuneet käsitykset vieläkin kummittelevat ainakin van­hemman väestön mielikuvissa.

Luulen, että monen tottuneenkin Afrikan-kävi­jän käsitykset animismista, luonnonuskonnoista ja uskonnollisista esineistä (fetisseistä) pohjautuvat vanhaan, lähes ensimmäis­ten lähetyssaarnaajien aikaiseen ajatukseen alku­kantaisuudesta ja pakanuudesta.

Minä en ole uskontotieteilijä enkä kulttuuritut­kija – en edes harras amatööri. Jotakin kuitenkin tapahtui kymmenisen vuotta sitten, kun näin To­gon pääkaupungin Lomén taidekadulla omalaatui­sen värikkään patsaan, jolla oli kolme päätä, kuusi kättä, yhdessä kädessä atrain, toisessa käärme ja kolmannessa käärmeenmuna.

Tuli vastustamaton halu ostaa se ja kyselin, mik­si patsaalla on käärme kädessään. Sain katutason alkeisopetusta ja myyjä kysyi, enkö minä tiedä, et­tä käärmeellä on sellainen jumalainen voima, jota ihminen ei voi ymmärtää ja ettenkö ollut huoman­nut, miten tuolla voimalla on sateenkaaren muoto, joka yhdistää taivaan ja maan. En ollut tiennyt enkä ymmärtänyt.

Istun nyt lokakuuta 2011 Beninissä, ja toivon, että täällä, maailman kaiken voodoon alkusijoilla, löydän vastauksen siihen, miksi aikoinani pysäh­dyin ensimmäisen Mami Wata patsaan luokse tai miksi se pysäytti minut? Ja miksi olen päättänyt, että kokoelmani kokonaismäärän on hyvä kasvaa nykyisestä kahdeksastakymmenestä sataan Mami Wataan?

Mami Wata -keräilyni alkuvaiheessa kyselin tä­käläiseltä voodoo-papilta, miten voisin saada lä­heisemmän kontaktin tähän uuteen harrastuksee­ni ja pappi sanoi, että minä en pysty tapaamaan Mami Wataa, koska minun olisi kuljettava loputto­man pitkä tie, ennen kuin Mami Wata voisi hyväk­syä minut. Jos näin tapahtuisi, Mami Wata haluaisi varmistaa, että olen yksin, ja hän tulisi aluksi mi­nun uneeni. Jos suhteemme kehittyisi, voisin sitten täydenkuun aikana viedä jotain kiiltävää valkoi­seen liinaan käärittynä merenrannalle ja voisimme keskustella. Mutta se on vain teoriaa, koska minun tulisi vannoa uskollisuuttani Mami Watalle ja luo­pua kaikista muista jumalistani eikä hän usko, että minusta olisi siihen.

Kun kysyin papilta, onko siinä jotain väärää, et­tä kerään Mami Wata patsaita, sanoi hän monimie­lisesti, että ihmiset keräävät niin monenlaisia asi­oita.

Minun on löydettävä vastaus muualta, kun en pääse yhteyteen Mami Watan kanssa. Minun täy­tyy turvautua siihen yksinkertaiseen asiaan, et­tä samalla kun olen joutunut Mami Wata patsai­den kömpelön karhean kauneuden valtaan, minua kiinnostavat myös kaikki ne tarinat, joita patsaiden myyjät minulle kertovat ja myös keksivät – eihän tavaraa voi myydä tuntematta sen alkuperää. Ja jos hyvä kauppamies ei tunne tarinaa, hän kehittää sen, kun näkee minun kiinnostukseni ja määrittelee myös hinnan sen mukaan.

Tarinan nigerialaisesta Mami Wata -puhelimes­ta kuulin togolaiselta myyjältä. Sen mukaan kultin harjoittaja oli pystyttänyt valtavan pylvään talonsa eteen ja kiinnittänyt pylvään päähän isokokoisen hautapatsaan, josta johti köysi kultinharjoittajan taloon. Näin kyettiin ennakkoon torjumaan epätoi­votut vieraat talosta, joka oli Mami Watan voiman hallussa.

Olen yrittänyt kerätä tietoa myös netin hiukan se­kavasta tarjonnasta ja muutamista alan teoksista ja nähnyt muun muassa kuvan (joka ei kuulu kokoel­miini), jossa Mami Watasta on tehty femme fatale, prostituoitu. Kuvassa nainen ottaa miehen paikan ja käärme Mami Watan paikan. Nainen on kaikesta pää­tellen rikas ja käärme on hänen rakastajansa ja oksen­taa rahaa jokaisen parittelun jälkeen. Naisen aviomies saa kuitenkin tämän suhteen selville, lumous haihtuu ja nainen kuolee.

Meillä itse kullakin on meille opetettu käsitys eurooppalaisen taiteen lainalaisuuksista ja siitä mi­kä kuuluu taiteeseen ja mitä meidän ei ehkä ole hy­vä pitää taiteena. Samaa pätee uskontoon.

Meillä on olemassa näkemys oman uskontomme kolmiyhteydestä ja meidän on vaikea ymmärtää, miten afrikkalaiset jumalat syntyvät ja kuolevat ih­misten tavoin. Ja miten ne ovat läsnä koko ajan kaikkialla, arjessa, puissa, kaloissa, vedessä. Erin­omaisessa kirjassaan Voodoo – afrikkalainen me­nestystarina Sirkka Tarvainen on osoittanut esi­merkiksi, miten vuonna 1937 silloisen Dahomeyn kuningaskunnan Ouidahin kaupungissa oli yli 500 jumalaa. Kaupungin silloiseen asukaslukuun näh­den se merkitsi, että jokaisella jumalalla oli keski­määrin noin 20 kannattajaa. Tarvainen on löytänyt myös luvun, jonka mu­kaan joruboilla lasketaan olevan noin 1700 juma­laa.

Ovatko keräämäni Mami Watat taidetta? Alun alkaen patsaita tai Mami Wata -kuvia ei ole tarkoitettu taiteeksi eivätkä ne ole sitä vieläkään kultin harjoittajille. Taiteen termeillä niitä on vai­kea määritellä. Usein niitä sanotaan primitiivisek­si, naivistiseksi taiteeksi, vaikka niiden joukossa on hämmästyttävän taidokkaita töitä.

Usein Mami Wata istuu ja katsoo suoraan koh­ti, hymyilee harvoin ja pukeutuu parhaimmillaan mielikuvituksellisen värikkäästi.

Veistokset ovat paremminkin viestejä toises­ta maailmasta, sanansaattajia, mykkiä todistajia jumaluudesta. Ne ovat arjen käyttöesineitä, käsi­työtä. En ole yhdessäkään afrikkalaisessa kodissa nähnyt esillä olevaa Mami Wata patsasta tai sitten ne piilotetaan minun käyntini ajaksi.

Mielenkiintoinen kulttuurien törmääminen ta­pahtui viime syksyisen Afrikan-matkani aikana. Jostain oli kantautunut tieto, että valkoinen mies on kiinnostunut Mami Watoista ja kaksi kauppa­miestä tuli tapaamaan minua kahden teoksen kans­sa. Toinen oli hämähäkin seittien, pölyn, ruosteis­ten kettinkien ja lukkojen peittämä hahmo, joka määriteltiin sata vuotta vanhaksi ja sen vuoksi hy­vin arvokkaaksi.

Herrat kertoivat minulle sen hinnan ja sanoin maksavani siitä kymmenesosan. Myyntimiehet pakkasivat patsaan takaisin säkkiinsä ja sanoivat, että heillä olisi hyvin vanha ja ainutlaatuisen har­vinainen kuva Mami Watasta. Tunsin kuvan heti ja sanoi, ettei se ollut harvinainen, vaan yksi laa­jimmalle Länsi-Afrikkaan levinneistä Mami Wata -kuvista: vuonna 1926 Hampurissa vaikuttaneen saksalaistaiteilijan työ, jonka hän oli tehnyt Isis-kuvan innoittamana.

Miehet pakkasivat myös taulun laukkuunsa ja poistuivat. Seuraavana aamuna minulle kerrottiin, että saan sekä ruosteketjuhahmon että taulun sii­hen hintaan, minkä olin tarjonnut. Kumpikin työ on mukana tässä näyttelyssä.

Olen varma, että kaikki Mami Wata-patsaani ei­vät ole aitoja Mami Watoja. Se ei minusta tässä kokoelmassa ole olennaisen tärkeätä. Mielenkiin­toisinta ovat ne hankintoihin liittyneet matkat ja patsaiden kertomukset – tosia tai epätosia.

Kun joskus katselen patsaitani – teen niin aika usein – mieleen tulee kysymys niiden arvosta. Pi­dän sen pohtimista täysin tarpeettomana ja hyödyttö­mänä. Niiden arvo on niiden löytämiskokemuksessa.

Olen myös pohtinut tällaisen keräilijän kokoel­man kohtaloa. Maailmaan rakennetaan kiihtyväl­lä vauhdilla uusia museoita ja gallerioita, joiden varastot täyttyvät taiteesta, joita kukaan ei kos­kaan näe. Valtaosa maailman taiteesta on ikuisesti poissa katsojien valtaosalta. Entä tällaiset keräili­jäkokoelmat? Suurin osa niistä katoaa omistajien­sa myötä ja suren jo valmiiksi, mihin nämä Mami Watani sijoitan.

Tänään näin uuden Mami Watan. Se on aika kookas ja painava, ja mietin, miten sen saisin par­haiten tuotua tähän näyttelyyn. Olen tässä kuumas­sa iltapäivässä juuri päättänyt, että luovun sadan Mami Watan ajatuksestani, mutta käyn vielä ko­kemassa miten viisikymmentä myyjää kokoontuu ympärilleni Lomén taidekadulla ja kaivaa kangas­säkeistään toinen toistaan kummallisimpia veis­toksia. Kaikki Mami Watoja!

Täällä oli juuri täysikuu. Kävelin meren rannal­le puolen yön aikaan, mutta taivaalla oli hiukan sumua. Ehkä Mami Wata ei huomannut minua. Mutta toisaalta minulla ei ollut mitään kiiltävää valkoiseen kankaaseen käärittynä. Yön rankkasa­teen jälkeen vuokrataloni piha oli täynnä valkoi­sia akaasian kukan terälehtiä. Ehkä Mami Wata oli käynyt yöllä kun nukuin.