Keräämisen ihana pakko

Kirjailija Juha Vakkurin haastattelu Amos Andersonin taidemuseossa järjestetyn yksityiskokoelmanäyttelyn “Mami Wata ja Jumalan puupalikat” yhteydessä. Teksti: Villa Karon jäsenlehti 4/2011.

 

3.a_1024x685

Juha Vakkuri, kuinka kiinnostuit Afrikasta?

– Lueskelin 1950-luvulla vintillä vanhoja Seura-lehtiä ja niissä oli juttu Albert Schweitzerista, saksalais-ranskalaisesta teologista, lääkäristä ja ur­kurista, joka lähti Gabonin Lambareneen ja perusti sinne viidakkosairaalan.

Mikä on suhteesi taiteisiin yleensä?

– Kirjallisuus tuli perintönä lapsuudenkodista, viu­lunsoiton aloitin 9-vuotiaana (ja lopetin 17-vuoti­aana, kun lopulta tajusin lahjattomuuteni; silloin olin jo päättänyt tulla kirjailijaksi), elokuvaan in­nostuin teini-iässä, oopperaan vähän myöhemmin, kuvataiteisiin jo koulussa hyvien piirustuksenopet­tajien ansiosta.

Missä vaiheessa Afrikan taide alkoi kiinnostaa?

– Heti samana päivänä kun astuin jalallani Sambi­aan, 40 vuotta sitten, lokakuussa 1971, kun menin sinne työhön YK:n toimistoon.

Mikä afrikkalaisessa taiteessa on niin erityistä, että ensivierailusi mantereelle sinetöi kohtalosi?

– Kyse ei ollut vain taiteesta, vaan myös histori­asta, ihmisistä, koko elämän suuresta seikkailusta. Afrikan taiteessa on kaikki: korkeakulttuuri, primi­tiivisyys, alkukantainen voima ja hienostuneisuus, yksinkertaisuuden kauneus ja monikerroksisuus…

Muistatko mikä oli ensimmäinen taidehankintasi?

– Kuin eilisen päivän. Se oli kongolainen puure­liefi, joka näytti minusta aivan upealta. Parissa vii­kossa tajusin, että se oli mitä tavallisinta toritaidet­ta. Se oli nopean oppimisen aikaa.

Mikä on toritaiteen ja “oikean” taiteen ero?

– Toritaide voi olla upeaa, hienosti viimeisteltyä, nokkelaakin, mutta siitä puuttuu sielu. Sitä ei jaksa katsoa pidempään. Oikealla taiteella taas on sielu, siihen ei väsy, siitä löytää aina uutta.

Mitä puureliefille tapahtui?

– Panin sen kiertoon ja ostin uuden reliefin, sekin oli kongolainen. Se on yhä seinällä.

Kuinka monta afrikkalaista taideteosta tai -esi­nettä omassa kokoelmissasi on?

– En ole koskaan laskenut. Yli 500 ja alle tuhat.

Mikä on ollut ratkaisevin asia, joka on omalla kohdallasi vaikuttanut keräämiseen?

– Ensivierailuni Länsi-Afrikassa 1974. Siihen as­ti olin elänyt ja käynyt vain eteläisessä ja Itä-Af­rikassa. Länsi-Afrikka avasi silmät. Näin Malin, Ylä-Voltan (nyk. Burkina Faso), Nigerin ja Nige­rian kulttuurien syvälle ulottuvat juuret. Huima ko­kemus. Silloin jäin varsinaisesti koukkuun.

Löysitkö eteläisestä Afrikasta mitään mielen­kiintoista, tuon kongolaisen reliefin lisäksi?

– Kaikkein mieleenpainuvin oli vierailu Great Zim­babwen raunioilla. Uskomaton muinainen kaupun­ki, jonka rakentajista Etelä-Rhodesian valkoiset punoivat taannoin mitä mielikuvituksellisimpia ta­rinoita, kun eivät voineet tai halunneet uskoa kau­punkia mustien rakentamaksi.

Minkä maan tai heimon taiteesta pidät eniten?

– Alkuaikoina sitä tietysti ihastui kaikkiin Afrikan taiteen klassikkoihin. Eli Senufo- ja Fang-heimon naamioihin, Nokin terracottiin, Benin Cityn prons­seihin, dogonien kiviveistoksiin. Dogonien puiset sateenrukoilijaveistokset saivat minut kirjoitta­maan jopa [Päiväntasaaja-] romaanin. Siirsin to­sin dogonit Malista Kameruniin ja puhuin heistä bogoneina.

Eli onko Päiväntasaaja-romaani siis silkkaa mielikuvituksen tuotetta?

– Ei ihan kokonaan. On siinä aivan todenperäinen kuvaus siitä kuinka ostin Kamerunin Doualasta pa­ri isoa messinkistä kauhaa. Kaikki rahat menivät ja myyjä halusi käteisen lisäksi vielä kellon ja ken­gät, mutten antanut.

Missä kauhat ovat nyt?

– Kotona, kirjaston seinällä.

Muita mielenkiintoisia ostoakteja?

– Vähän joka puolella: Nigerin Agadezissa satuin istuutumaan hopeasepän juuri hiekalla sammutta­man nuotion päälle. Jaloilleen pääsee aika nopeas­ti, kun on tarve.

Mitä tapahtui tämän klassikkovaiheen jälkeen?

– Päässä naksahti ja ryhdyin katsomaan taidetta toisella tavalla.

Naksahti? Missä? Milloin?

Tapani Mikkosen studiolla vuosia sitten. Näin siellä yhden hyvin arkisen pienoisveistoksen, ja yhtäkkiä tajusin sen kauneuden aivan uudella ta­valla. Sen jälkeen olen katsonut afrikkalaista tai­detta toisin silmin.

Puhutko rumuuden kauneudesta?

– En varsinaisesti. Kenties arjen kauneudesta, ar­kisten käytössä kuluneitten esineitten kauneudesta. Vaikka kyseessä olisivat fetissiesineet.

Anna esimerkki.

– Vaikkapa Ghanan Ada-heimon puupalikat. Ne ovat arkisia esineitä, joilla on tietty uskonnollinen funktio: nii­den avulla pyritään saamaan parempi kalaonni, tai henki säilymään kalamatkoilla, suojaa sairauksilta, pitkää ikää ja vaurautta. Ja samalla niissä uskoma­ton määrä pelkistettyä, eleganttia kauneutta ja ai­nutlaatuisia muotoja.

Näiltä puunukeilta saattaa puuttua käsi tai jal­ka. Miksi?

– Minulle kerrottiin, että sillä tavalla kalastajat tur­vaavat, että hait eivät syö heidän jalkojaan ja käsiä, koska fetissiltä on jo annettu käsi tai jalka heille.

Mitä veistoksissa olevat siniset täplät merkitsevät?

– Erään tulkitsijan mukaan niillä haetaan suojelusta kulkutauteja ja rokkoja vastaan. Laivojen kohdalla sininen väri voisi tarkoittaa merta ja sillä haettai­siin suojelusta meren Jumalalta. Siis jos tulkintaan voi luottaa.

Kerro jotain keraamisista irtopäistä. Mistäpäin ne ovat?

– Kaikkialta Länsi-Afrikasta. Niissä on samaa kau­neutta kuin antiikin Kreikan veistosten sirpaleissa.

Kuinka vanhoja nuo päät ovat?

– En ole koskaan miettinyt. Arvelisin etteivät ko­vin vanhoja. Muutaman kymmenen vuoden ikäi­siä, korkeintaan sata. Vaikka en tiedä. Ikä ei ole omalta kannaltani olennainen asia.

Miksi?

– Kahdesta syystä: Teoksen iän määrittely on liki mahdotonta. Nykymetodeilla saadaan kyllä määri­tellyksi esim. puun (ja muun eloperäisen) ikä, mut­ta eihän se vielä määritä puusta tehdyn veistoksen ikää. Toiseksi: teoksen korkea ikä tulee tärkeäksi vain kun aikoo myydä teoksen, mutta minulla ei ole sellaista aikomusta. En ostanut näitä esineitä investointeina, vaan siksi että pidän niistä.

Olet perustanut suomalais-afrikkalaisen kult­tuurikeskuksen Villa Karon, jossa on myös esinekokoelma. Paljonko siellä on taidetta?

– Vähän yli 600 teosta ja esinettä.

Millaista taidetta ja esineistöä olette keränneet sinne?

– Sellaista mistä afrikkalaisuus ja eurooppalaisuus yhtyvät. Esim. afrikkalaisen tekemä veistos siirto­maasotilaasta tai ristiinnaulitsemisesta, tai vodun-fetissi, jossa on käytetty eurooppalaisia materiaa­leja, esim. avaimia, pulloja, nauloja, kankaita tms. Tai eurooppalaisen taiteilijan maalaama kuva ki­rahvista, Afrikan tähti-peli, Fazerin lakutyttö jne.

Mitä tapahtui sille palautetun taiteen AARRE-museolle, joka teidän piti perustaa Grand-Po­poon?

– Hanke herätti kiinnostusta Meksikosta Hongkongiin, ja edelleenkin Beninin hallitus ha­luaisi sen, samaten Grand-Popon kunta. Mutta ra­hoittajia tarvitaan lisää.

Mikä on kokoelman keskeinen idea?

– Saada aikaan laadukas museo, jonne eurooppa­laiset Afrikan taiteen keräilijät, museot ja galleri­at voisivat palauttaa – vapaaehtoisesti – osan Eu­rooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan ajautuneista taideteoksista, jotta niitä voisivat omassa maan­osassaan ihailla myös sellaiset afrikkalaiset, joil­la ei ole varaa matkustaa maailman metropoleihin katsomaan omaa taidettaan.

Eli kysymys on afrikkalaisten oikeudesta ihailla omaa kulttuuriperintöään.

– Juuri niin. Jos yksi promille muissa maanosissa olevasta afrikkalaisesta taiteesta palautettaisiin, se riittäisi täyttämään museon.

Yksi promille, tuhannesosa?

– Kyllä. Yksin British Museumissa on 300 000 af­rikkalaista esinettä ja taideteosta. Sieltä me hyväk­syisimme jopa korkealaatuisen kopion.

Ette siis ole luopuneet ajatuksesta?

– Niin hyvästä ajatuksesta ei luovuta ennen kuin joku tosiaan rakentaa sellaisen museon. Toivotta­vasti kuitenkin suomalaiset. Maamme saisi siitä ruhtinaallisesti hyvää mainosta.