Akasia News

Harjoittelijan haavissa: Tuomas Skopa

Moi Tuomas, mitkä fiilikset?

Tällä hetkellä Mellunmäessä sataa euron kokoisia lumihiutaleita. Sinänsä se ei ole kummallista, mutta ottaen huomioon, että kesäkuu alkaa parin viikon päästä tilanne on tragikoominen. Pekka Poutakin romahti.

Fiilikset ovat erinomaiset. Loikoilen uudella divaanilla älylaitteet käynnissä. Pistin kynttilän palamaan, vaikka on vielä valoisaa. Se onkin tuoksukynttilä.

Miksi päätit lähteä stipendiaatiksi Villa Karoon?

Halusin tehdä lauluja kaikessa rauhassa. Vaimoni ehdotti, että tekisin sen aurinkorannalla hänen kanssaan mieluiten Afrikassa. En voi vastustaa hänen ehdotuksiaan, joten aloin heti täyttää hakemusta. Hän esitteli Villa Karon ja Grand-Popon kuin kiinteistövälittäjä. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo lentokoneessa.

Mainitse jokin silmiinpistävä kulttuuriero. Miten siihen suhtauduit?

Matkustaessamme pohjois-Beniniin hämmästyin siitä, että kylissä on usein tapana heittää roskat luontoon. Ojat ovat muovipusseista mustina ja ilmassa leijailee poltetun jätteen lemu. Tilanne tuntuu pahenevan, mitä syvemmälle mennään sisämaahan. Asiaa on vaikea sulattaa, samoin kuten Yhdysvaltojen kokoista muovimannerta meressä. Jätehuoltoa ei juuri ole ja tietoisuus muovin haitoista on olematon.

Suhtauduin asiaan tuijottamalla synkästi bussin ikkunasta ja kirjoittamalla näkymien inspiroimana kappaletta, jossa ei lopulta mainittu asiaa sanallakaan.

Miten Grand-Popossa voi tehdä omaan taiteenalaasi liittyvää taidetta? Löytyykö paikallisia tekijöitä avuksi?

Olen musiikintekijä ja äänisuunnittelija. Taiteelliset avustajat liikkuvat Villa Karon läheisyydessä yhtä ketterästi kuin gekot rapatulla seinällä. Luovuutta ja omistautumista löytyy siinä missä veijareiden vedätyksiäkin. Musiikintekijällä ei ole vaikeuksia löytää hyviä muusikoita jammailukaveriksi. Länsiafrikkalainen kansa elää ja hengittää musiikin tahdissa. Se toimii tahtipuikkona työssä ja kielimuurit ylittävänä kommunikaatiokeinona. Afrikassa taaperotkin tanssivat sujuvasti.

Itse olen sävellyshommissa hiukan introvertti ja hakeudun kappaleen alkuvaiheessa kohti yksinäisyyttä, rauhaa ja avaruutta. Yllättäen niitäkin löytyy Villa Karosta ja sen liepeiltä. Kyse on ehkä enemmän asenteesta ja kehonkielestä kuin omasta yksityisestä työtilasta. Soittelin monesti rannalla kitaraa ja ihmisiä kerääntyi ympärille hyväntahtoisen uteliaana. Toisaalta löysin oman tilan ulkoakin, jos hakeuduin sitä kohti tietoisesti.

Kerran minut myös kirottiin, koska en suostunut antamaan kitaraani rannalla kohdalleni pysähtyneen miehen tutkittavaksi. Puliukkomainen nuorukainen kosketteli appiukkoni kunnostettua 50-luvun Nosoa. Hän naputti etusormellaan kitaran D-kieltä ja sanoi: “Tomorrow I will break this”, ja käveli vedenrajaa pitkin pois. Seuraavana päivänä virittelin kitaraa huoneessani ja kyseinen kieli katkesi. Aloin vaihtaa meren kosteudessa ruostuneita kieliä ja viritystappi halkesi. Rantasessiot jäivät siihen. Kitaralleni oli langetettu voodoo-kirous.

Jaa kanssani joku hieno kohtaaminen tai tilanne paikallisen kanssa. Kuinka tilanne eteni, ja mitä siitä seurasi?

Seikkailimme pohjoisessa Pendjarin kansallispuistossa. Matkustimme maasturin katolla tyynyjen päällä. Autosta irtosi pakoputki hiukan ennen puistoa. Kuljettajan ovi ei meinannut pysyä kiinni. Startin kanssa oli myös vaikeuksia. Liikuimme alueella, jossa ruokaketjun päätepysäkit, leijonat ja gepardit vaelsivat vapaana. Tiirasin maisemia puristaen kameraa silmät punaisen pölyn peitossa.

Maasturi pysähtyi ja käsi osoitti ohjaamosta, mutta olimme jo huomanneet sen itsekin. Täysikasvuinen urosnorsu vaelsi vierellämme savannilla. Aloimme pakittaa sen matkassa ja kamerat lauloivat. Parinkymmenen metrin päässä jätti pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Katselimme toisiamme ja aika hidastui. Norsu heilautti korviaan merkiksi siitä, että meidän kannattaisi jatkaa safaria ilman hänen seuraansa.

Tässä tapauksessa paikallinen oli siis norsu. Minusta tuntuu, että ehdin tutustua vain pintapuolisesti Grand-Popon mukavan väen kanssa. Osittain se johtui ranskankielen taidottomuudestani ja osittain pohjoismaisesta varautuneisuudesta. Ympärilläni tunsin kuitenkin sen, että ihmiset olivat avoimia ja vastaanottavaisia. Hengailin loppujen lopuksi pääasiassa stipendiaattien kanssa ja katselin Länsi-Afrikkaa kuin maisemaa tai elokuvaa – etäältä ja uteliaana. Jälkiviisaana ottaisin ehkä rohkeammin kontaktia paikallisiin. Musiikki on siihen hyvä keino.

Kerro joku hyvä juttu tai anekdootti Grand-Poposta!

Astuin arviolta viiden tuhannen ihmisen eteen leoparditrikoissa ja seeprarusetissa. Otin sähkökitaran käteeni ja läväytin soinnun. Kaiuttimista ei kuulunut ääntä ja sain sähkövirtaa näpeilleni koskiessani kitaran metalliosiin. Kyseessä saattoi olla taas voodootaika, sillä ensimmäinen kappale oli nimeltään Electricité.

Seremoniamestari kertoi jotain yleisölle, joka puhkesi nauramaan. Miksaaja antoi vinkin: “Laita kengät jalkaan.” Näin kuin ilmestyksenä mielessäni crocsini Villa Karon takapihalla ja kipitin niiden perään. Siepattuani kumitossut palasin lavalle pienestä portinraosta suhahtaen. Sähköiskuja ei enää tullut. Paitsi silloin, kun laskeuduin polvilleni kitarasoolon aikana. Signaalikin alkoi tulla läpi, kun vaihdoin piuhan tuoreeseen reikään mikserissä äänimiehen nostellessa olkapäitään.

Hyppäsin yleisön eteen Laura Merzin pesukarhumeikissä ja aloin täppäämään kitaralla barokkiheviä. Ihmiset hurrasivat ja helpotuksen tuulahdus kulki selkäpiitäni pitkin kuin Atlantin tuuli pimeässä illassa. Taiteilijoiden ja paikallisten muodostama tanssiryhmä asteli lavalle mustavalkoisissa tiimiasuissaan ja aloitti soidintanssin. The Pena Show oli alkanut. Vaimoni oli siirretty viime hetkellä eturiviin ja sai etevyytensä ansiosta opetella uudet askeleet. Viimeisen kappaleen aikana yleisöstä kuului torven töräyksiä. Emme tienneet, oliko äänimerkin tarkoitus kannustaa vai ilmoittaa, että yleisö oli saanut tarpeekseen.

Keikan jälkeen olimme hyvällä tuulella ja matkalla jatkoille näimme emäntäjoukon, joka oli marssimassa Villa Karoon muiluttamaan johtajan Kwassin, koska illan esityksissä oli kuultu kiellettyjä voodoorytmejä. Kwassin onnistui kuitenkin mennä maan alle, ennen kuin naiset saivat hänet kynsiinsä.

Tulevina päivinä hän käväisi aamiaispöydässä ja ilmoitti aurinkolasiensa takaa, että olisi hyvä pitäytyä rumpujensoittohommista muutaman päivän ajan. “Otherwise they will cut our heads off”, hän sanoi ja katosi takapihalle nauraen.

Mitä suunnitelmissa seuraavaksi?

Itse asiassa olen siirtynyt haastattelun aikana Mellunmäen sohvalta hotellihuoneen kylpyammeeseen Las Vegasiin. Seuraavaksi aion astella kasinoon ja pelata rulettia. En ole eläessäni pelannut uhkapelejä, en edes Kenoa. Ehkä tästä alkaa pitkä alamäki.

Kierrämme vaimoni ja appivanhempieni kanssa Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Los Angeles on takana ja San Francisco edessä. Lensimme pari päivää sitten kopterilla Grand Canyonin yli ja olo on kuin The Bachelor -televisiosarjassa ruusu rintataskussa.

Tulevana kesänä painumme Sydän, sydän -yhtyeen kanssa hikiseen (tai kenties räntäiseen) treenikämppään sovittamaan biisejä ja elokuussa hyökkäämme Artlab Studioon uuden täyspitkän albumin kimppuun. Yhtye täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja juhlimme sitä Korjaamon Vaunusalissa 18.11.2017 järjestettävällä pärähdyttävällä juhlakeikalla. Tervetuloa mukaan!

Viimeisenä: löysitkö etsimäsi? Tai ehkä jotakin muuta?

Voin palauttaa Afrikan ja Atlantin mieleeni vaivattomasti. Elämä on todella erilaista Suomessa ja Beninissä. Sitä oikeastaan halusinkin etsiä. Uskon että ihminen on sitä tasapainoisempi, mitä enemmän hän venyttää omaa horisonttiaan. Välillä on hyvä karistaa tuttujen kulmien kurat ja vaihtaa kynnetty ura tuntemattomaan huomiseen. Sellainen elämä pitää aistit avoinna ja mielikuvituksen juoksussa.

Kulttuurin moniottelija Pentti “Pena” Luomakangas kertoi pyynnöstä aina hyvän vitsin. Se menee näin: Kaksi hipsteriä ovat Pendjarissa ja näkevät krokotiilin, joka syö turistia elävältä. Enää miehen pää pilkistää krokotiilin ammottavasta kidasta. Toinen hipstereistä sanoo ihmeissään: “En tiennyt, että Lacoste tekee makuupusseja”.

T. Tuomas Skopa

Let’s Afrique!

Residenssimatka oli ensimmäinen tutustumiseni Afrikkaan ja mielikuvat maanosasta olivat pääosin muodostuneet Fela Kutista, Tarzan-, King Kong- ja zululeffoista. Oli tullut aika päivittää todellisuus ja oma ajattelu. Etukäteen en osannut aavistaa kuinka voimakkaasti Benin, ihmiset, kulttuuri vievät mukanaan ja avaisivat mielen ja sielun ladon kokoisia ovia ajatteluun, tuntemiseen sekä kokemiseen ja tuo kaikki oli kuitenkin vain pintaraapaisua, alkusysäystä johonkin tulevaan. Kulttuurin erilaisuus, tavat, rytmit, voodoo, ilmasto sekä ihmiset sallivat olla irti omista rutiineista ja inspiroitumislevelit olivat korkealla. “Life begins where comfort zone ends” piti paikkansa ja tuon maagisen rajapyykin takaa löytyikin uusia kujeita, ystäviä ja kanssakumppaneita.

Työsuunnitelmaani laadin tavoitteeksi tehdä yhteistyötä paikallisten muusikoiden ja tanssijoiden kanssa. Loppusaldo oli suurempi kuin osasin kuvitellakaan. Musiikilliseen yhteistyöhön oli valmiita useampiakin tekijöitä, mutta Julie La Legenden (Juliette Sossou) kanssa syntyi spontaani kiinnostus, innostus ja mielenkiinto kappaleiden luomiseen. Demojen pohjalta alkoivat kappaleet hahmottua, joissa yhdistyi ensimmäiset Afrikan impulssit, havainnot, Pendjari, paikalliset rytmit, tekstit ensiksi naivistisina kokeiluina jonka jälkeen jalostuivat minaksi, ranskaksi, espanjaksi sekä englanniksi nuoren naislaulajan ylistäessä rakkautta Afrikkaa ja maailmaa kohtaan.

Studioreissu Azoveen oli elämys, riskipitoinen matka tuntemattomaan. Toimiminen paikallisen tuottajan Isaac Lobon kanssa osoittautui hedelmälliseksi. Kommunikointivälineenä oli demot – musiikki. Suosiolla jätin kapteenin roolin Lobolle jolloin “genuine Africa flavor” lopputuloksessa olisi taattu. Puritanismi ei ole koskaan ollut vahvoja puoliani joten paikallisen musiikin jäljittely ei tullut kyseeseen vaan musiikki sai itse löytää omat uomansa. Sähkökatkokset katkaisivat työskentelyä säännöllisesti. Kotimatkalle tulikin mukaan julkaisuvalmis EP täynnä energistä afrogaragea, afro-Beach Boysia. Pariinkiin kertaan studiohenkilökunta hivuttautui lähelle ja kysyi “What do you call this kind of music?” ja johon ei voi kuin nauraa ja vastata – “probably afrofusion”.
Musiikki toteutettiin Julie La Legende Ukkonen kokoonpanolla Villa Karon konsertissa. Jotkin nokkelat ristivät esityksen The Pena Showksi mutta kunnia kuuluu pohjoisbeniniläiselle, energiselle ja taitavalle tanssijakoreografille Ghislin Atinwassonoulle. Markkinointilauseeksi sopi “Probably the best show ever in West-Africa!” Paikallisten tanssijoiden ja residenssiläisten sekakokoonpano oli kuin yhdeksänpäinen leopardi joka loi tulisen esityksen josta ei puuttunut vauhtia, vimmaa, taitoa, heittäytymistä, afrogaragea, sähköiskuja, kasvomeikkejä, kiperiä tilanteita ja yllättäen vihaista naislaumaa joka myöhemmin keskeytti konsertin (tosin voodoosta ja musta syistä johtuen). Kiitos Ghislin, Julie, Tuomas Skopa, Steve Abeni, Laura Merz, Marjo Skopa, Gagnon Eugène Togbe, Caitlin Baran ja Villa Karon henkilökunta.

Pentti Luomakangas

Kirjoittaja on kulttuurituottaja, muusikko, musiikintekijä, visionääri, ideoija, joka vietti pari kuukautta Beninissä alkuvuodesta 2017.

Villa Karoon valitut stipendiaatit syksylle 2017!

Villa Karon syksyn 2017 stipendiaatit on jälleen valittu. Odotamme innolla tulevan residenssikauden trooppisen sävyisiä tuotoksia!

Vilja Achté, kuvataiteilija
Pedro Aibeo, arkkitehti
Tiia Anttila, arkkitehti
Linda Fredriksson, muusikko
Janne Halonen, muusikko
Anne-Mari Huttunen, kuvanveistäjä
Laura Jäntti, teatteriohjaaja
Andrus Kallastu, kapellimestari
Anne Karttunen, lavastaja
Heikki Kastemaa, toimittaja
Noora Kauppila, muusikko
Maria Nurmela, koreografi
Laura Taberman, tuottaja
Tommi Tikkanen, muusikko
Emilia Ukkonen, kuvataiteilija
Nina Winquist, toimittaja

Villa Karon CIMO-korkeakouluharjoittelijaksi on valittu Liisa Manninen, joka opiskelee Turun yliopistossa ranskan kielen kääntämistä ja tulkkausta. Hän on Villa Karon 36. harjoittelija ja aloittaa työt elokuussa.

Stipendien hakuaika keväälle 2018 on käynnissä 15. syyskuuta saakka!

Kuva: Maija Lassila (2013)

Juggling at the Beach

Kun viimein on vierähtänyt tarpeeksi aikaa Villa Karon -residenssijaksostani, niin on hyvä kursia kokoon jotain ajatuksia siitä, millaiseksi tämä viiden viikon residenssijaksoni muodostui. Parastahan tammi-helmikuisessa residenssijaksossa länsi-Afrikassa on valon ja lämmön määrä verrattuna samaan ajankohtaan suomessa. Onneksi valo ja kevät saapuvat viimein myös tänne pohjoiseen.

Hain Villa Karon -residenssiä koska olin edellistalvena viettänyt viisi viikkoa Gambiassa, Gambia oli itselleni oikeastaan ensimmäinen vierailuni Afrikassa, ihan tuota Euroopan laitaa lukuun ottamatta. Viihdyin Gambiassa mutta mitään suurta rakkautta Afrikkaan ei syntynyt. Eniten mieltäni hämmensi globalisaatio ja se kuinka köyhää maassa on kaikesta turismista huolimatta. Tämän lisäksi muutama tuttuni oli ollut residenssissä Villa Karossa aikaisemmin ja kun tuo Gambia on vain pieni alue Afrikassa, niin ajattelin, että voisi olla hyvä tutustua Afrikan valtioihin edes hitusen lisää. Työskentelin edelliset kolme vuotta sirkustaiteen läänintaiteilijana ja nyt vuoden 2017 alusta oli edessä paluu takaisin vapaaksi taiteilijaksi. Tästäkin näkökulmasta tämänkaltainen residenssijakso voisi tehdä hyvää tässä muutosvaiheessa.

Nautin ajastani Villa Karossa ja Grand Popossa. Jonglöörille hyväksi harjoitus /työskentelypaikaksi löytyi Lissa Gbassan punertava ulkoalue. Täällä oli mahdollista harjoitella aamusta noin kello 13 asti jolloin lämpötila teki fyysisen tekemisen hyvin hikiseksi ja lattian paljaille jaloille polttavaksi. Residenssijakson aikana harjoituspaikalla vieraili päivittäin myös lapsia ja varsin moni innostui myös ainakin kokeilemaan jongleerausta ja osa jongleerausta oppi, vaikka taidon jakaminen etenikin täysin ilman yhteistä kieltä. Kävin myös opettamassa muutaman kerran viereisessä orpokodissa ja täälläkin tuo yhteisen kielen puute jäi harmittamaan. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos oma ranskan kieli olisi edes auttavalla tasolla. Tarkoitukseni oli myös vierailla ja käydä pitämässä työpajoja Cotonoussa. Cotonoussa on jonglöörejä ja siellä tapahtuu myös Afrikan ensimmäinen jongleeraustapahtuma syksyllä 2017. Tämä oli yksi tavoitteistani residenssijaksolle mutta viiden viikon reissussa tämä lopulta jäi hyvin nopeaksi vierailuksi. Seuraavalla vierailulla on varmasti helpompaa jakaa ja osallistua myös Cotonoussa. Jakson suurin sisältö oli kuitenkin Villa Karon rauha, jossa harjoitella materiaalia nyt 3.5. kantaesityksensä Joensuussa saavaa esitystä varten.

Suurimpia yllätyksiä Beninissä minulle olivat ne varsinkin Pohjois-Beninissä vastaan tulleet jopa koko kasvot peittävät arpitatuoinnit. Jotenkin olin ajatellut, että tämä olisi katoavaa perinnettä ja yllätyin kuinka elävästä ja laajasta asiasta on kyse. Tämä oli itselleni yllättävänkin ajatuksia herättävää ja jotenkin samalla myös asia, joka on vieläkin itselleni hankala jäsentää.

Mahtavaa residenssijaksolla oli myös se, kuinka hyvin tässä tuli tutustuttua myös muihin suomalaisiin taiteilijoihin. Hullultahan se tuntuu, että täytyy matkustaa Afrikkaan tutustuakseen suomalaisiin taiteilijoihin mutta näin tässä ainakin itselleni kävi. Hienoja tuttavuuksia, jotka varmasti säilyvät ystävinä vielä jatkossa.

Vierailu Villa Karossa oli enemmän kuin odotin ja nyt jo mietin, että tänne täytyy hakea uudelleen ja pidemmäksi ajaksi. Viisi viikkoani kuluivat aivan liian nopeasti.

Tässä vielä pieni video työskentelyjaksoltani Villa Karossa:

 

Teksti: Rauli Katajavuori

Kirjoittaja vietti Villa Karossa viisi viikkoa alkuvuonna 2017.

Koiranelämää ja kissanpäiviä

Tänään puhumme koirista. Istumme Villa Karon mosaiikin äärellä Elina Hakkaraisen kanssa. Elina on residenssiaikanaan työstänyt väitöskirjaa vihapuheesta, mutta koska hän muutenkin saa käsitellä aihetta aivan tarpeeksi, keskitymme nyt hieman kevyempään mutta mielestämme yhtä inhimillisen kiinnostavaan aiheeseen: koiriin.

Miten sinusta tuli hullu koiranainen?

– No siinäpä se! Olin ajatellut itseäni enemmän kissaihmisenä, mutta yllättäen nämä Villa Karon koirat vetosivat persoonallisuudellaan. Markus ja Paula ovat niin sielukkaita, lempeitä koiria.

– Täällä olo on ollut vaihdos hektisestä työelämästä jonkinlaiseen ajattomaan tilaan, jossa ei puhelin soi eikä sähköposti laula. Tämä koirien elämän seurailu on kiinnittänyt arkea ja rytmittänyt kirjoitusprosessia.

Esitelkäämme Villa Karon pihapiirin koirat: Paula ja Markus. Markus luuhaa lähistöllä valppaan näköisenä. Sitä on luonnehdittu dingomaiseksi ja niin ikään teinipoikamaiseksi.

– Markus on niin hellyydenkipeä! Yleensähän Markus ei lainkaan hypi ihmisten päälle, mutta kun palasimme Abomeyn ekskursiolta, se tuli vastaan voltteja loikkien! Silloin se hyppäsi käpälät vasten kehoa, mitä se ei muuten koskaan tee. Kun Markus on innoissaan, se ei oikein osaa käyttäytyä.

Markuksen intoon saattoi vaikuttaa sekin, että Elina toi Bohiconin torilta mukanaan meheviä siannahan palasia.

– Nämä saa ostettua ruualla.

Paulassa puolestaan on enemmänkin vanhemman, arvokkaan rouvan näköä – ja ripaus aavikkokettumaisia piirteitä.

Kun Elina saapui Grand-Popoon, Paula oli juuri edeltävänä viikonloppuna pyöräyttänyt seitsemän pentua.

– Ensimmäiset kaksi viikkoa pennut viettivät pihalla ns. johtajan tuolin alla, jonka sivuille oli aseteltu levyt suojaksi auringolta. Sitten Paula päätti siirtää pennut eräänä sadeyönä tuonne puukasan alle. Sieltä se mustaturpa, Tero, sitten ensimmäisenä uskaltautui ulos. Hurjaa, miten ne pienet rääpäleet ovat kasvaneet ja vahvistuneet kuudessa viikossa.

– Paulan äitiyden seuraaminen on ollut mielenkiintoista – se kun ei ole mitään perinteistä ydinperheäitiyttä. Paula alkoi aika nopeasti karttaa lapsiaan.

Olemme seuranneet ristiriitaisin tuntein, kun Paula on juossut karkuun nisää hamuavia pentujaan.

– Minulla ei ollut hajuakaan siitä, että koira voi karttaa imettämistä ja omia pentujaan.  Kyllä Paula silti vahtii ja puolustaa pentuja, eikä ole niitä hylännyt.

Tero taapertaa paikalle.

– No terve Tero! Sinusta oli puhetta!

Koirien elämä on luonut draaman käänteitä pikku yhteisöömme. Kun pennut olivat pieniä, tarkkailimme lähistöllä kaartelevia haukkoja epäluuloisina: ovatko ne aikeissa napata pienen karvapallon mukaansa? Pentujen tutkimusretket etenivät jännittävästi päivä päivältä: puukasan kätköistä kirmailemaan pitkin pihamaata, sitten varovaisin askelin mosaiikille ja kirjaston ovelle.

Elinan stipendiaattiaika on ollut pentujen aktiivista kasvuaikaa. Pian kaikki pennut on annettu muihin koteihin. Sitten Paulakin saa levätä äitiyden raskaista velvollisuuksista – nyt toivottavasti pysyvästi kiiman poistavan lääkityksen ansiosta.

Koirien tarkkailu on jäsentänyt aikaa, joka Beninin auringon alla kulkee – tai jonka koetaan kulkevan – eri latuja kuin kotona pohjolassa.

– Tämä koiran elämä on myös mielenkiintoinen kulttuurien kohtaamispiste; Suomessahan koira on perheenjäsen, josta huolehditaan. Vaikka meilläkin koirat hoitavat vahtikoiran roolia, täällä se on korostuneempaa. Tässä kulttuurissa koira ei ole lähtökohtaisesti perheenjäsen ja saattaa joutua kaltoin kohdelluksi.

Vaikka useimmat paikalliset kohtelevat koiria ystävällisen asiallisesti, ei heiltä juuri heru rapsutuksia – tai höpönassuttelua. Siinä missä paikalliset puhuvat koirille normaalisti, saa suomalaisen kiinni lepertelystä.

– Mehän vuodetaan hunajaa äänellämme.

Toisaalta paikallisten tavassa pitää etäisyyttä koiriin on varmasti omat järkisyynsä. Kaikkia eläimiä ei kannata paijata vesikauhu- tai kirppuvaaran vuoksi, vaikka eläinlääkäri pitääkin Villa Karon koirien rokotuksista huolen. Markus ja Paula vaikuttaisivat kuitenkin vetäneen suhtautumisesta omat johtopäätöksensä: valkoihoisiin kannattaa kiintyä enemmän kuin tummaihoisiin. Koirat saattavat häätää tiehensä liian reippaasti pihapiiriin vaeltelevia lapsia, mutta tulevat stipendiaattien luokse kerjäämään hellyyttä.

– On hämmentävää, miten ne tunnistavat meidät jo kaukaa, tulevat pimeälläkin toiselta puolen pihaa vastaan. Mistä ne tietävät, kuka sieltä on tulossa?

– Kai on hyvä tuntea parhaimmat ruokkijat…

– Olen ostanut koirille ruokaa katukeittiöstä – siis ihmisten ruokaa. Sitähän pidetään täällä ihan outona.

– Kukapa nyt antaisi herkullisia siannahkoja koirille! (Siannahka on muuten ainoa asia, jota kirjoittaja ei saanut Afrikassa maistamissaan ruuissa syödyksi.)

– Nämä kulttuurierot ovat muuten tulleet vastaan myös kissojen kohdalla. Awale Plagella joku pikkukissa tuli tuolin alle pyörimään ja katselemaan minua sellaisella hellyyttävällä “ruoki minua” -ilmeellä. Aloin leperrellä sille, ja melkein heti tuli tarjoilija kysymään: ”Häiritseekö tuo kissa sua?”

– ”En ymmärrä kysymystä!”

Nauramme ja katselemme helteessä lojuvia vahteja. Ei hullumpaa, tämä koiranelämä.

Teksti & kuvat: Hilla Kaipainen

Sakset ja selviytyminen

Lähdin Villa Karossa työskentelevän harjoittelijan Hillan kanssa kahden päivän matkalle Cotonouhun. Paluupäivän aamuna päätimme käydä tutustumassa Keith Haringin näyttelyyn Fondation Zinsoun museossa. Saavuimme paikalle kymmenen minuuttia ennen museon avautumista.

Istuuduimme odottamaan museon kivetykselle. Kova helle, pakokaasut ja meteli tekivät olon todella tukalaksi, ja mieli kaipasi jo kotimaan raikkaita tuulahduksia, kun editsemme käveli nuori poika kevyin askelin, kilkutellen rytmikkäästi kädessään olevia saksia. Vau, mikä svengi ja elämänilo, ajattelin. Tämä on Afrikka! Myöhemmin sain kuulla, että poika oli todennäköisesti sokea, sillä sokeilla on täällä tapana pyytää rahaa siten, että he ”soittavat” toisessa kädessään saksia rytmikkäästi, ja toisessa kädessään heillä on hattu, johon he keräävät rahaa. Ajatus on, että he eivät ainoastaan pyydä apua, vaan tekevät jotain, mikä ilahduttaa muita.

Afrikassa suuret vastakohtaisuudet kohtaavat, ja Afrikka avaa länsimaalaiselle matkailijalle paljon uusia ovia, näyttää peilin, jonka kautta voimme nähdä myös itsemme, maailmassa. Kun katsomme maailmaa, katsomme samalla sisäämme.

Teksti: Sirpa Aalto
Kuvitus: Julia Autio

Kun klasaripianisti voodoorytmeihin sukelsi…

Ravitsemusterapeutti X:n silmät laajenivat kauhusta kun kerroin pääasiallisesta ruokavaliostani Beninissä: vaaleata leipää, pastaa, riisiä, juustoa, paljon olutta ja pastista. Sanalla sanoen kaikkea sitä mitä missään tapauksessa ei suositella. “Etkö tosiaan kärsinyt ripulista?” kuului hämmästynyt kysymys.

En todellakaan kärsinyt! Totuus on että ihmettelin useaan otteeseen sitä miten hyvin sieluni ja kehoni voi Grand-Popossa. Vatsani ei ole koskaan toiminut niin rauhallisesti kuin tuolloin, tarkkailemalla kylän ylväitä ja kauniita ihmisiä ryhtini parani ja cotonoulainen refleksologi eli vyöhyketerapeutti paransi äärimmäisen tuskallisella mutta tehokkaalla käsittelyllään pienen polvivaivani. Aikaa tuntui olevan loputtomiin, tutustuin erittäin mielenkiintoisiin ihmisiin, sain suunniteltua tulevia projektejani ja intouduin tutustumaan afrikkalaiseen tanssiin sekä ennen kaikkea djembe-rumpuun.

Opiskelin djembe-rummun alkeita ammattitaitoisen ja vaativan lyömäsoittajan Gustaven johdolla. Kaikki oli minulle aivan uutta perusasioista alkaen: basse, tonique ja slap. Djembellä saa totta vie aikaan upeaa musiikkia, erityisesti kun soittajia on kaksi tai enemmän.

Tanssitunnilla kun tanssimme Agbadja-rytmin tahtiin, en mitenkään meinannut ymmärtää miten sitä tanssitaan tasaisesti kahteen. Toki osasin seurata Dodon jalkoja, mutta ilman apua hommasta ei tullut mitään. Sisuunnuin. Muutaman erehdyksen kautta kirjoitin 1. gongin soittaman rytmin ylös ja sain ahdettua sen muotoon, joka kelpasi sekä Dodolle että Gustavelle. Suuri voitto? Hah! Seuraavalla tanssitunnilla en silti kyennyt löytämään oikeaa askellusta, rytmejä oli päällekkäin liian monta. Tarvittiin monta tanssituntia ennen kuin edes vähän pääsin jyvälle. Terveellinen muistutus siitä että nuotit ja musiikinteoria (tai kielioppi kielten opiskelussa) toimivat vain apuvälineinä korkeampaan päämäärään pääsemisessä.

Sain ajatuksen kirjoittaa ylös myös muita rytmejä ja työ alkoi. Kynäni sauhusi ja aivoni kiehuivat. Gustave hymähteli minulle useaan otteeseen kun raapustelin rytmejä paperille. Kämmenet ohimoilla ahdasmielisen putkikatseen merkiksi hän nauroi ystävällisesti: “Te eurooppalaiset, teillä pitää aina olla niin tarkat säännöt ja muistiinpanot.”

Sain kun sainkin kirjoitettua kolmen beniniläisen rytmin Bourianin, Sakpatan ja Tchinkounmeyn kaikki viisi peruselementtiä ylös. 1. gongi  aloittaa aina ja siihen liittyvät 2. gongi, marakassi, 1. djembe  ja 2. djembe. Tärkeää on että kaikki 1. gongia  seuraavat liittyvät mukaan oikeaan aikaan.

 

 

Tarkistin kirjoittamani rytmit moneen kertaan ja niiden pitäisi nyt olla periaatteessa “oikein”. Tosin kuten Antti Kujanpää toteaa mainiossa kirjoituksessaan Villa Karon Akpé-kulttuurilehdessä 1/2016, rytmit voi kuulla monella tapaa, 3/4-tahtilaji voikin yhtäkkiä olla 4/4. Heh! Nuotinnokset ovat tietysti aina vain likiarvoja. Oikea elävä musisointi  ei milloinkaan ole pelkkää nuottien soittamista oikein, soittoon pitää aina musiikkityylistä riippumatta puhaltaa henki ja sisältö.

Tästä Anu Tuomisen ottamasta videosta välittyy mielestäni upeasti se miten Beninissä rytmi siirtyy vereen jo aivan pienestä pitäen eikä meikäläistä nuottikirjoitusta tarvita laisinkaan. Jos video ei näy alla, voit katsoa sen täältä.

 

Olen ammatiltani klasaripianisti ja lyömäsoittimien nuotinnus on minulle vierasta. Näissä nuotinnuksissa olen käyttänyt itse kehittämääni systeemiä, josta toivottavasti selviää tarkoitus. Videoin myös kaikki soittamamme rytmit, ne selventänevät asiaa huomattavasti. Toimitan mielelläni videot kaikille asiasta kiinnostuneille.

Nuotinnukset (ja videot) ovat kaikkien vapaasti käytettävissä. Niitä saa muokata selvemmiksi tai käyttää pohjana mahdollisissa beniniläisiä rytmejä laajemmin käsittelevissä tutkimuksissa. Olisipa muuten hauskaa viettää vaikka vuosi tai pari sellaista tehden!

Eräänä iltana Gogon ravintolassa La Baleinessa stipendiaattiseurueemme intoutui laulamaan Taivas on sininen ja valkoinen Gogon djembe-soiton säestyksellä. Hyvin istui suomalainen melankolia afrikkalaiseen rytmiin! Läksiäisjuhlissani yön pimeydessä meren rannalla Villa Karon edustalla Papan kokoaman kokon loimutessa kaikki paikalla olleet paikalliset tarttuivat johonkin rytmisoittimeen, lauloivat ja tanssivat. Rytmi on todellakin veressä.

Ehkäpä kokoan Turun seudun musiikkiopiston oppilaista lyömäsoitinryhmän, harjoittelemme ensin vimmatusti, jotta saamme rytmin edes vähän skulaamaan ja sitten teemme ryntäyksen lapsikuoron treeneihin, siitäkin voisi tulla hauskaa!

Turussa 17.1.2016
Pasi Helin

Kirjoittaja on Turun seudun musiikkiopiston pianonsoiton opettaja ja freelancer pianisti.

Erokirje Beninille ja Togolle

Kyllä kyllä. Uskon, että se on loppu. Viimeistään Helsinki-Vantaan jäätävä viima ja kalseat ihmiset tekevät asian harvinaisen selväksi. En tule enää hyppäämään zemin selkään kun minulla on kiire, enkä voi kipaista kadulle hakemaan alokoa, massaa tai papuja puoli-ilmaiseksi kun minulla on nälkä. Nyt olen Suomessa ja aika kanssasi on ohi.

Sinä olit juuri sellainen, jonka kaltaisia en kykene vastustamaan. Intensiivinen, kaunis, lämmin ja hiukan mystinen. Miten hyvin sinä tunsit oman arvosi ja pelasit pelisi. Tiesit tarkalleen, että vetovoimasi purisi kaltaiseeni yovoon. Sinä huikentelit ja viekottelit estoitta, näytit parhaat puolesi ja minä olin myyty. Tietysti, helppo kun olen. Minä tarvitsen vain vähän rantaa, auringonlaskun ja muutaman hymyn. Se riittää viemään minulta jalat alta.

Eihän kuudessa viikossa voi tuntea ketään kunnolla. Sitä ehtii juuri ihastua ja nähdä toisen ruusunpunaisten lasien läpi, ennen kuin arki iskee vastaan ja opettaa myös ne huonot puolet. Voih, miten minuun vetosikin monikulttuurisuutesi, uskontojen, kielten ja syntyperien sekamelska. Nautin tavastasi hoitaa asiat kuntoon jouhevan rosoisesti. Ja ihailin pinnallisia ja ulkoisia asioita sinussa, ruokiesi tulisuutta, toriesi tungosta ja kankaittesi salattuja viestejä.

Kyllä minä tiedän, sinä paljastat vähän ja piilotat paljon. Mitä uteliaammaksi kävin, sitä hämärämmäksi tarinat sinusta muodostuivat. Ihan kun olisit päättänyt, ettet halua minun tuntevan kaikkia historiasi kiemuroita, uskontojesi myyttejä ja seremonioita, ihmistesi tapoja tai sitä arkea, joka sinussa elää. Ja kyllähän sinä olit myös ärsyttävä! Miten rasittavia olivatkaan kaikki ne miehet, jotka romantiikannälkäisinä kosivat jo ensitapaamisella. Tai kauppiaat, joiden hinnat tuplaantuivat heti, kun he ymmärsivät minun kuuluvan seurueeseen. Entäs ne arjen pienet asiat sitten! Että sinun pitikin ruostuttaa kaikki partakoneenteräni, niin että jouduin viettämään viikkoja jalkakarvat joka suuntaan sojottaen! Kuinka kauan kuherruskuukautemme olisi oikeasti kestänyt? Vannoit ikuista rakkautta, mutta epäilen sinun tälläkin hetkellä puhuvan samoja suloisia sanoja jollekin toiselle yovolle.

Joku on sanonut, että eron hetkellä rakastaa aina palavimmin. Ehkä se on totta, koska enää ne asiat, jotka sinussa väsyttivät minua, eivät tunnu merkityksellisiltä. Pystyn nauramaan sinulle, itselleni ja meille. Ikävöin sinua ja salaa toivon, ettei eromme olisi lopullinen. Elättelen utopistista haavetta tasa-arvoisesta suhteesta, jossa olemme toisillemme rehellisiä ja avoimia, ja jossa ymmärrämme toisiamme saumattomasti. Saisinko uskoa ikuiseen onnelliseen rakkauteen, edes tämän kerran?

Haluan vielä kiittää sinua yhteisestä ajasta. Minun oli hyvä olla kanssasi ja olen kiitollinen siitä kaikesta, mitä minulle annoit.

Essi Aittamaa on tuottaja ja käsikirjoittaja. Hän vietti Villa Karossa 6 viikkoa joulu-tammikuussa 2016-2017. Essiä kiinnostaa tarinoiden yleisinhimillisyys, se miten voimme samaistua ja koskettaa toisiamme riippumatta syntyperästä tai kulttuurisesta kontekstista. Ja hänestä fiktiivisten tekstien kirjoittaminen on paljon haastattelujen antamista hauskempaa!

Kuva: Hannu Lindroos (2013)

Dances of the present

Equipped only with a small video camera, a sound recorder and my dancing body I got to know new friends in Grand Popo. For me, the dances that I participated in during my time in Villa Karo was a part of a continuous, international and intercultural exchange. In this text I want to discuss dancing as a place to meet and share in between people.

I came to Villa Karo on the search for meaningful dances. I mean “meaning-full” as in full of meaning. A dance that offers something for both the spectator and for the dancer. To me, a meaningful dance does not have to mean anything in the sense of a traditional story. It only has to offer something valuable for somebody, to the spectators, and/or to its participants. This is off course a very personal taste-related opinion. For the fun of it, think a moment on what a meaningful dance would be to you. When does a dance appear meaningful to you? Does it have to do with the style of the dance? the skill of the dancer? Or does it have to do with who the person dancing is? How do you feel when dancing yourself? Do you like better to dance alone or in relation to other people? Does it feel more meaningful to dance by yourself or to watch others dance?

In my eyes there is a great meaning in seeing people move their bodies, and to me it becomes even more meaningful outside of the theatre stage, when the dance comes from a personal desire to move. In lack of better words, lets call this kind of dance a spontaneous dance. I mean the kind of dance that you start doing when you hear a good song in a party, or when you make a sudden dance move in the kitchen, it could also be the dance that happen when you are walking next to your friend and you both suddenly start playing with the rhythms of your feet. To most people it might not look like a spectacular dance, but I think there is something magical happening when a person chooses to dance spontaneously.

Philosopher, dancer and writer Ph.D Kimerer LaMothe explains the value of a dancing body like this:

“To dance is to play with the movement that is making us. It is to cultivate a sensory awareness of how this movement is making us, and of how our own movements, as we shape and transmit the energy of life, are making us. To dance is to play with this movement in ways that allow us to discover and exercise our capacity to make our own movements (…) Dancing, we create ourselves. We become who we are.”

I imagine how “the movement that is making us, that Kimere is mentioning, is consisting out of everyday movements like typing on the computer, handshakes, or doing dishes. Our personal movements are also a result of all the possible ideas, images, experiences and memories about our body and our selves that we have gathered through our life time and up until this day. All this factors that make up our movements can be related to our personal history, our physical body, our self image and our socio-political and cultural upbringing. When considering all these ingredients, a simple dance seems to be a very personal act. And even so, when two or more people meet in a dance, these very personal experiences are shared and new experiences are created, and so a communication is taking place beyond language and culture barriers.

I am fascinated by the different kinds of movements that a human body is interested in doing, I can get absorbed by a persons unique choices of body movements, rhythms, accents, spatial levels and musicality. It does not have to be a technically difficult or a virtuosic dance for me to be interested, but it should be a personal dance. A personal dance requires the unique skill in being you and moving like only you can. A personal dance is like a gift from the depth of the spirit of the self. When a dance comes spontaneously it is both present in the moment and “a present” (a gift) of that moment.

In Finland I do not get these kinds of gifts so often, here dance is unfortunately considered as something that should be reserved for professionals. And so, when first I arrived in Grand Popo in Benin I was overwhelmed. Even though I expected to see a lot of dance during my time in Villa Karo, I had never expected to be a part of and to see so many spontaneous dances. I realized that this is a culture where the spontaneous dance is something very normal, even a necessary part of every day life.

During my time at Villa Karo I made it my mission to as often as possible catch spontaneous dance appointments with different people from different ages, social classes and backgrounds. From hardly dancing with other people then my dance colleges in studios and theaters for the last years I now found myself dancing at the beach, in parties, in backyards, in dance schools, in playgrounds and on streets in the village. The dancers whom I met where of all ages: children, young men, young women, old women and old men, both visiting Finns and Beninese people.

Left from all these meetings I have the memories of peoples rhythms and articulations, his or her way of watching me and my dance and their physical responses to my movements. I remember the movements we shared, the tone of their bodies and the different mindsets that their bodies reflected. One dancer is proud, one humble, one surprised, one teasing, one competitive. Some memories are marked by their surprised (or chocked..?) look of seeing a white young woman shaking loose in a dance untroubled by her lack of understanding for the elaborated Beninese rhythms. Some memories are marked with surprised faces or laughters from the sharing of the dance, and many memories are marked with friendly smiles and encouraging and pedagogic slowed-down movement sequences (my local co-dancers spent many sincere attempts to initiate me into the Beninese dance traditions).

To dance always feels different from occasion to occasion and so also during my time in Benin. Sometimes I was in bliss while dancing, sometimes I did not enjoy, sometimes I stopped very soon, sometimes I found a personal connection with somebody, sometimes I continued for a long time, sometimes I felt good and sometimes I felt bad. But always in all these dances, no matter my personal feelings, was the shared movements and the personal movements created by our personal bodies. And there was also the exchange of looks and the exchange of presence.

To share a dance is a constant exercise it empathic presence. In dance you are allowed to watch others with your full attention, and you are also inviting other people to watch you. To dance with someone you will have to observe a persons body posture, his or her movements and their choices of rhythm and articulation. You have to look at a person with a big amount of attention in order to take in all this, this act of looking is also building empathy to another person. I think it is even impossible to dance with somebody, no matter the style, without building a feeling respect for him or her. And think about how special that is, to observe another person in a dance. When was the last time in your life that you were invited to silently watch a stranger with full attention for a duration of more then a few seconds?

All these short meetings, so full of interesting details and cross-cultural communication are happening all the time all around the world, but most of the time they go unnoticed because nobody speaks about them. To Grand Popo new Finnish artists arrive every month. Most of them will at some point curiously visit a festive dance occasion in the village. At first the new visitor will probably only take a few shy steps, but hopefully they will feel encouraged to keep on moving. The dancing people from the village will probably give you a friendly glance and keep on dancing while inviting the visitor to become a part of the moving crowd. Once inside the crowd of dancing people, the visitor is faced with hundreds of choices of what to do: to follow or to lead, what body part to move, who to look at, what feelings to act upon etc. It might be confronting to make all these choices there instantly in the middle of the dance floor, but that is how a spontaneous dance evolves.

If that Finnish artists has the courage and the will, he or she can fill the dance with his or her own personal spontaneous dance moves. Most probably somebody will want to try them out. And so, step by step the exchange will evolve between people of different languages and different backgrounds, between people that have never spoken to each other, and even, in between people that never will speak to each other. It is in fact a political event on root level that is happening on the dance floors, it is a cultural exchange, a diplomacy exercise and an international collaboration between women and men of different worlds.

That is meaningful to me, and I hope that people will continue to meet in dances through the activities of Grand Popo and Villa Karo for a long time still to come.

 

Sandrina Lindgren is a theatre maker, dancer and physical actor. She is originally from Sweden but is currently based in Turku, Finland. Sandrina is creating works that are using visual and physical theatre and dance in order to observe beauty in daily mundane life. She has studied dance, choreography and visual theatre in Amsterdam and Israel and holds a BA from the dance academy in Amsterdam since 2010. Based on a few of the dancing meetings made during her residency in Villa Karo in 2016 three short films will be produced during 2017 and 2018. The films focuses on three different dancing figures in the area: the taylor Florence, the Togolese dancer Estelle Foli and the local dance school Cherubin Coco.

Harjoittelijan haavissa kausi 3, osa 5: Anu Tuominen

Teksti ja kuvat: Hilla Kaipainen

Kuvataiteilija Anu Tuominen avaa muistiinpanovihkonsa. Ensimmäinen huomio kuuluu: “Tulikärpäsiä. Vähän.”

“Ja lepakot nappaa ne heti!”

Vihkoon on tallentunut merkintöjä parin Afrikan kuukauden ajalta, mutta työskentelymenetelmäksi Anu ei huomioiden kirjaamistaan luonnehdi. Menetelmää eli järjestelmällistä suunnittelua tarvitaan näyttelyiden rakentamisessa. Tänne Anu ei tullut tiettyä projektia tekemään, vaan keräilemään – huomioita ja asioita.

Rannalta on tarttunut mukaan musteensinisiä ja aaltomaisia simpukankuoria. Öisin merikilpikonnat saapuvat munimaan rannalle, mutta myös kuolleita kilpikonnia ja niiden kuoren palasia on hiekasta löytynyt. Sekä muoviroskaa – joka tosin on päätynyt Villa Karon roskikseen.

“Pitää mennä tutkimaan! Tulee huono omatunto, jos on liikaa huoneessaan tai lukemassa, kun maailma on tuolla! Mutta Vakkurin Afrikka-kirjat ovat todella hyviä lukea juuri täällä.”

Mielenkiintoista tavaraa on löytynyt myös toreja kiertelemällä: piikkisian piikkejä Lomén fetissitorilta, kankaita ja käsityöläisyyden taidonnäytteitä.

“Ostin torilta käsin tehtyjä veitsiä ja pitkän neulan. Että tehdään ensin käsin se, millä käsityö tehdään – se on mielenkiintoista.”

Kylillä kulkemalla kohtaa monenlaista luovuutta ja kädentaitoa. Mono-joella laskettelee yhdestä puusta veistettyjä veneitä, joiden nimen Anu ja puolisonsa Jukka Siltanen opettivat Villa Karon väelle: haapio.

“Jukka ihmetteli, että eihän sellaisia enää käytetä missään – mutta täällä myydään uusiakin! Linturetki joella oli varmasti parempi tehdä haapiolla kuin moottoriveneellä.”

Arkiset huomiot ja tavarat – aina suussa pyöriteltävistä hammasharjatikuista yölintujen nariseviin tai sähköisiin ääniin – antavat taiteilijalle visuaalista ja käsitteellistä aineistoa.

“Varta vasten hankkiminen ei ole kivaa, pitää nähdä miten asioita käytetään luontevasti.”

“Eräänä aamuna näin, kun joku oli avaamassa kojuaan. Riippulukko oli polkupyörän ketjun päässä.”

Mikä mahtaa olla jännittävintä residenssiajassa?

“Oikeasti jännittävintä on liikenne – varsinkin Togossa. Mieleen jäi erityisesti yö Atakpaméssa tien varressa, kun liikenne pauhasi keskeltä kylää läpi yön. Rekat, autojen pakkaaminen, autojen kunto, autojen vauhti, autojen ohittelut – ja se jyrinä.”

Siitä päästään tuliaisvinkkeihin, sillä Afrikan yöt ja tiet ovat edelleen pimeitä.

“Tänne pitäisi tuoda heijastimia!”

Heti Suomeen palattua luvassa on näyttelyn pystytys, “Mustan ja valkoisen välissä” Nurmijärven kirjaston lehtilukusalin yhteyteen. Nimi kytkeytyy Anun aiempiin musteesta, kynästä ja paperista ammentaviin teoksiin, mutta täältä Afrikasta käsin siihen kirjoitetaan uusia merkityksiä.

“Eihän kukaan ole paperinvalkoinen.”

Lisäksi Anu valmistelee teossarjaa Helsingin Uuteen Lastensairaalaan, kirjankannen kuvitusta (Minna Canthin Työmiehen vaimo) ja Salosta kiertämään lähtevän pitsinäyttelyn teoksia. Työhön keskittymisessä auttaa kolmivuotinen apuraha.

Helmikuussa maisemat vaihtuvat jälleen, kun Anu matkaa ulkosaaristoon Utölle Kuvataideakatemian residenssiin. Siellä saa vertailla aaltoja Guineanlahden tyrskyihin – ja ehkäpä rikkoutuvan aallon muotoiset simpukatkin saavat aikanaan uuden elämän taiteilijan käsissä, toisen meren rannalla.

Villa Karossa meri on lähellä, alituinen seuralainen.

“Ihaninta on mennä aamulla meren rantaan, kun koirat tulevat mukaan, yhdessä katsellaan laineita, koko perhe.

– Ja ihmisten ystävällisyys!”