Akasia News

Harjoittelijan haavissa: Kari Rakkola

T(r)anssiharjoituksia kaatopaikalla – länsiafrikkalaista kehonkieltä oppimassa

Kari, mitä kuuluu juuri nyt?

– Hyvää. Vähän sekavaa, niin kuin aina ulkomailla, vaikka suomalaisena asuukin toisessa maassa. Monta asiaa ja kontaktia on ollut täällä hoidettavana yhtä aikaa.

Millaisia odotuksia sinulla oli ennen stipendiaattijaksoa?

– Ei mitään suurempia. Ainoa pelkoni oli se, että ne asiat joista halusin tietää, olisivat ainoastaan turisteille suunnattuja ja etten saisi alkuperäistä materiaalia. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaikka osasta asioita meille tarjoiltiinkin hieman pehmennetty versio. Tämä ei silti ollut vielä turistikamaa.

Kerro vähän siitä, mitä tulit tekemään: millaisia asioita tai projekteja?

– Minua kiinnosti se, miten perustarinoita kerrotaan kehonkielellä täällä ja etenkin tanssin avulla. Afrikkalaisia tulee Eurooppaan koko ajan yhä enemmän ja heidän kehonkielensä ymmärtäminen on ensiarvoista, myös teatterissa. Olettamuksenani oli, että parhaiten alkuperäiset traditiot kehonkielessä ovat säilyneet juuri uskonnollisissa rituaaleissa. Siitä syystä menimme moniin vodun-seremonioihin.

Löysitkö etsimäsi?

– Kyllä. Kokosimme melko hyvän määrän videomateriaalia, sillä saimme luvan kuvata viisi isoa erityyppistä seremoniaa ja kaksi pientä seremoniaa. Lähtökohtanani ei ollut etsiä mystiikkaa, uskonnollista transsia tai saada erityisiä kiksejä tästä asiasta. Joku olikin heti aluksi huolissaan, etten pettyisi etsiessäni näitä ja tuli valistamaan minua vodunin negatiivisista puolista. Ensisijaisesti halusin kuitenkin tutkia sitä, miten fyysinen kommunikointi täällä tapahtuu.

Mielenkiintoisia asioita olivat muun muassa vodunin poliittiset ulottuvuudet. Matkustimme naapurimaahan Togoon, jossa maan hallitus yrittää esimerkiksi vaikuttaa siihen, millainen pyhä kivi valitaan vuosittain syyskuussa järjestettävässä Pierre sacrée (suom. Uhrattu kivi) -nimisessä vodun-juhlassa. Kansanperinteellä on edelleen täällä suuri valta, myös yhteiskuntapoliittisesti. Synkkä puolikin vodunissa on tietysti olemassa. Olimme oikeastaan vain yhdessä sellaisessa sessiossa, jossa lähestyttiin tai edes hipaistiin tätä asian synkkää puolta. Tiivistetysti ja sen enempää kommentoimatta, kanan veret tuli juotua. Tämä ei kuitenkaan oman työni kannalta ollut oleellista, vaikka kokemuksena kylläkin hyvin mielenkiintoinen.

Mikä oli mieleenpainuvin asia Villa Karossa vietetyn viiden viikon aikana?

Ihan alussa ihmettelin, kun meidät vietiin jonnekin kaatopaikan tapaiselle, suoraan sanottuna aivan keskelle roskaläjää. Tällä paikalla järjestettiin todella kaunis ja erityinen seremonia, jolloin kaatopaikka muuttui ikään kuin upeaksi juhlasaliksi. Ihmisillä oli myös upeat vaatteet ja korut päällään. Ristiriita oli käsittämätön.

Näin näyttelijäntyön ohjaajana en ollut näkemistäni transseista erityisen vakuuttunut, mutta ilmeisesti ne kuuluvat eräänlaiseksi seremonian väliosaksi. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään transsiesitystä, joka ei olisi ollut harrastelijateatteritasolla. Tietenkin transsi on ihan mahdollista saada teknisesti aikaan rytmin, tanssin ja paikallisen pontikan eli sodabin avulla, mutta ei uskonnollisista syistä. Jos tietyllä tavalla itseään keinuttaa ja ottaa vähän voimajuomaa päälle, siitähän se lähtee. Tällä puolella ei itselleni kuitenkaan ollut mitään sensaatioarvoa.

Jos jotain kriittistä pitää sanoa, niin eräällä reissulla näimme, kuinka eurooppalaiset jakelivat paikallisille kaikenlaista rihkamatavaraa. Itselleni tuli sellainen vaikutelma aivan kuin he olisivat ruokkineet jotakin puluja. Tämä ei paranna kenenkään asemaa, sillä arvotus on väärä. Asetelma ihmisten välillä tulee kummalliseksi ja lopulta se synnyttää toisella puolella aggressiota ja vastapuolella ylimielisyyttä. Tällainen kohtaaminen ei ole aitoa.

Sen sijaan tilanne oli aivan toisenlainen vieraillessamme jokiveneretkellä saarella, jossa valmistettiin suolaa. Kohtaaminen saaren kyläläisten kanssa oli aitoa ja se tapahtui tasa-arvoisesti ilman tavaran tai lahjusten vaihtoa tai odotuksia. Kun ollaan samalla tasolla, se on hienoa. Siitä saa myös itse paljon enemmän. Onhan täällä mahdollisuuksia antaa rahaa esimerkiksi orpokodille ilman, että kenenkään omanarvontuntoon kajotaan. Myös se, että Villa Karo on luonut kontakteja pitkällä aikavälillä mahdollistaa sen, että sitä kautta tarvittavia tavaroita ja apua voidaan toimittaa mahdollisimman tasaisesti ja hallitusti eri kyliin.

Millä mielin palaat kotiin? Millaisia eväitä on kotiinviemisiksi?

– Hyvä, kun tuli tehtyä. Kotona tosin on täysi stressi on odottamassa. Olen siirtänyt töitä eteenpäin, enkä luultavasti ehdi käsittelemään tätä kokemusmäärää kuin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Dokumenttimateriaaliahan meille tuli lähes kahden pitkän elokuvan verran. Jospa sen joskus saisi avattua ja purettua.

Millaisia terveisiä lähettäisit henkilölle, joka harkitsee hakevansa stipendiaatiksi Villa Karoon?

– Kaikki suunnitelmat, mitä tälle ajalle tänne tekee, täytyy tehdä suurpiirteisesti. Jos yrittää kovin tiukkaa aikataulua laatia, siinä menee vain oma energia hukkaan. Ne asiat, joita halusin, tapahtuivat lopulta aika nopeasti. Minua auttaneet henkilöt tulivat itse tarjoamaan apuaan, mutta asiat ottavat välillä aikansa.

 

Kari Rakkola näyttelee sekä ohjaa näyttelijäntyötä Wienissä. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa elo-syyskuussa 2017.
Teksti: Liisa Manninen

Kari Rakkola (kolmas oik.) Togon pääkaupungissa Loméssa Pierre Sacrée -juhlissa Roland Bonimairin (toinen oik.), Tomi Päiväläisen (kolmas vas.) ja Liisa Mannisen (ensimmäinen vas.) sekä kyläläisten kanssa.

Villa Karoon valitut stipendiaatit kevätkaudelle 2018!

Villa Karon stipendiaatit on valittu. Odotamme innolla tulevan residenssikauden palmupuiden ja meren maininkien inspiroimia tuotoksia!

Jenni Haili, valokuvataiteilija, Kaisla Löyttyjärvi, näyttämötaiteilija & Marika Hyvärinen, säveltaiteilija (työryhmä Taiteilijakollektiivi KOLME)
Pirjo Havia, tietokirjailija
Aleksi Holkko, näyttelijä
Andreas Kalkun, taiteentutkija & Rebeka Põldsam, taiteentutkija (työryhmä)
Sami Kontola, lyömäsoitintaiteilija
Katriina Kurki, tietokirjailija
Aku Louhimies, elokuvaohjaaja
Anni Mattila, säveltäjä, muusikko
Menard Mponda, musiikinopettaja & Marco Oey, musiikinopettaja (työryhmä)
Markus Nivala, sirkustaiteilija & Emma Räisänen, sirkustaiteilija (työryhmä)
Laura Pyrrö, oopperalaulaja
Riiko Sakkinen, kuvataiteilija
Harri Tuominen, musiikkitoimittaja
Pekka Virtanen, tutkija

Villa Karon EDUFI-korkeakouluharjoittelijaksi on valittu Fabienne Zogg, jolla on afrikkalaisen kirjallisuuden tuntemusta ja kokemusta työskentelystä Ghanassa. Hän on Villa Karon 37. harjoittelija ja aloittaa työt tammikuussa.

Stipendien hakuaika syksylle 2018 on käynnissä 15. maaliskuuta saakka!

 

Beniniläistarinoita metsästämässä

Pyton ja velkojat

Olipa kerran pytonkäärme, jolla oli velkoja maksettavana kyykäärmeelle, pantterille ja metsästäjälle. Velkojat kävivät vuoroin kolkuttelemassa pytonin ovella, mutta käärme ei ollut koskaan kotona. Eräänä päivänä velkojat tavoittivat pytonin, joka kehotti heitä tulemaan seuraavan päivänä takaisin. Silloin pyton lupasi kuitata velkansa kaikille.

Seuraavana aamuna pyton mietti kuumeisesti miten se pääsisi pinteestä. Sen talon edessä kasvoi kolme puuta. Ensimmäinen oli liian korkea, toinenkin oli liian korkea, mutta kolmanteen pyton onnistui kiipeämään piiloon. Se kävi maate puun ylimmälle oksalle ja jäi odottamaan velkojia.

Ensimmäisenä paikalle saapui pantteri, joka suuttui huomattuaan, ettei pyton ollut taaskaan paikalla. Se päätti kiivetä puuhun odottamaan – siellä se odottaisi vaikka koko päivän, olisihan pytonin lopulta palattava kotiinsa. Pantteri ei nähnyt puussa lymyilevää pytonia, vaan asettui sitä alemmalle oksalle vartioasemaan. Seuraavana paikalle saapui metsästäjä, joka myös huomasi tulleensa huijatuksi, kun pyton ei ollutkaan kotona. Metsästäjä tähyili puun latvaan ja näki lehtien seassa vilauksen pantterista, jota se luuli pytoniksi. Molempien ihoa koristaa samankaltainen kuviointi. Metsästäjä raivostui ja tarttui kivääriinsä. Sillä aikaa, kun hän latasi aseensa, paikalle saapui myös velkojista viimeinen, kyykäärme. Kun kyy huomasi, ettei pyton ollut paikallaan, se puri suutuspäissään metsästäjää jalkaan. Metsästäjä ehti kuitenkin ampua pantterin, joka putosi puusta kuolleena maahan. Metsästäjä ehti vielä kostaa kyykäärmeellekin ampumalla sen kuoliaaksi, mutta sitten käärmeen myrkky lamautti hänet ja hänkin kaatui kuolleena maahan.

Pyton laskeutui tyytyväisenä puusta ja myhäili “kukapa nyt tulee minulta velkoja perimään, kun kaikki velkojat ovat kuolleet”. Sen pituinen se.

Tulin Beniniin hakemaan innoitusta uudelle lastenkirjalleni. Tulin etsimään eläinaiheisia tarinoita, joihin suomalaislapset voisivat samaistua. Koska “eläinkuvat- ja tarinat toimivat loistavana siltana eri maanosien, kulttuurien ja eritaustaisten lasten välillä”. Se oli kuulostanut hyvältä apurahahakemuksessa ja tuntunut hyvältä verukkeelta viettää kylmimmät talvikuukaudet Afrikan auringossa. Näin jälkikäteen naurattaa ja nolottaakin, että olin kuvitellut helposti keräileväni Beninistä söpöjä satuja, jotka olisivat miltei sellaisinaan valmiita laitettavaksi kirjan kansien väliin, kuin mikäkin Afrikkaan eksynyt 2000-luvun Lönnrot.

Todellisuudessa en tuntenut ennestään yhtäkään beniniläistä tarinaa enkä tiennyt maan kulttuurista juuri mitään. Uppouduin paikalliseen tarinankerrontaperinteeseen kiertämällä lähikyliä tavaten voodoo-pappeja, metsästäjiä ja kylänvanhuksia, jotka kertoivat minulle eläimiin liittyviä tarinoita. Kerta toisensa jälkeen hämmennyin kuulemistani beniniläistaruista. Eurooppalaisen näkökulmasta niistä useimmissa ei tuntunut olevan minkäänlaista logiikkaa. Tarinankerronnassa vuorottelivat legenda ja todeksi uskottu, ja jutut polveilivat jossain absurdien faabelien, uhkakuvien ja vitsien välimaastossa.

Vaikka satujen rakenteessa ei ollut päätä eikä häntää, päät ja hännät ja milloin mitkäkin ruumiinosat kyllä irtosivat juttujen hurjissa juonenkäänteissä. Hämmentävintä tarinoissa olikin niiden raaka väkivaltaisuus. Saduissa eläin- ja taruhahmot varastivat jumalten vaimoja, jumalat kostivat verisesti, tuli ruumiita. Eläimet tekivät erikoisia diilejä keskenään ja kavalsivat toisiaan puolin ja toisin. Pataan päätyivät milloin oma veli, milloin kaveri ja kuivan kauden ahdingossa jopa omat poikaset.

Nopeasti kävi selväksi, ettei Grand-Poposta ja sen lähikylistä keräämistäni saduista ollut sellaisinaan lastenkirjani sisällöksi. Kustantajani kanssa olimme jo esikoiskirjaani tehdessämme käyneet paljon keskustelua siitä, mikä on sopivaa ja mikä liian raakaa luettavaa lapsille. Ja esikoiskirjassa oli sentään kyse vain tavallisten luonnon tapahtumien, kuten petoeläinten saalistamisvietin kuvaamisesta eikä kannibalismista ja kostomurhista. Vaikka satukirjaprojekti päätyi umpikujaan, minulle absurdeina esiintyvät beniniläistarinat antoivat kuitenkin mielenkiintoisen kosketuspinnan kulttuurierojen tarkasteluun.

Safarimatkalla Pendjarin luonnonpuistoon kohtasin oikean pytonin. Muiden stipendiaattien kanssa seurasimme auton katolta jännittävää stand off -tilannetta nuoren leijonan ja pytonkäärmeen välillä.

Residenssini aikana sain suru-uutisen kotipuolesta: lapsuudenkotini vanha Ville-kissa oli siirtynyt autuaampiin hiirestysmaisemiin. Oli helmikuu ja maa oli jäässä, joten Ville-rukan ruumis päätyi vanhempieni pakastimeen odottamaan hautajaisia. Siskoni pohti, miten kertoa kolmevuotiaalle tyttärelleen Villen poismenosta. Päiväkodin hoitaja oli hämillään, kun siskontyttö kertoi mummulassa vietetyn viikonlopun jälkeen Ville-kissan sielun olevan nyt “kissojen Thaimaassa”, vaikka sen ruumis olikin yhä mummulan pakastimessa.

Afrikassa lasten suhde eläimiin, kuolemaan ja luonnon kiertokulkuun taitaa olla huomattavasti mutkattomampi kuin meillä. Grand-Popon arjessa lapsille tuskin selitellään eläinten taivaasta, kun joku kylänraitilla vapaana vilistävistä vuohista tai kanoista päästetään päiviltä ruoanlaiton yhteydessä. Mihinköhän päätyvät voodoo-seremonioissa uhrattujen eläinten sielut?

Toisaalta tuntuu, että Beninissä vallitsevassa voodoo-uskonnossa kunnioitetaan luontokappaleita enemmän kuin länsimaisessa, luonnosta ja hengellisyydestä vieraantuneessa kulttuurissa. Kaikilla luonnon eri elementeillä uskotaan olevan henki. Sinikka Tarvainen kirjoittaa kirjassaan Voodoo: afrikkalainen menestystarina, että voodoo-kulttuurissa “luonto ei ole ensisijaisesti tutkimuksen tai hyväksikäytön kohde, vaan se huokuu tunteita ja elämää”. Henkien uskotaan olevan läsnä kaikkialla, ja niiden oikuilla selitetään niin arvoituksellisia kuin arkipäiväisiäkin asioita ja tapahtumia. Myös kuolema on beniniläisarjessa läsnä eri lailla kuin mihin on kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa olemme tottuneet. Sen läheisyyden tuntee vieraileva yovokin uudella tavalla, esimerkiksi matkustaessaan mopotaksin kyydissä Länsi-Afrikan rannikon valtatiellä.

Elämä Beninissä on raadollisempaa kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Sitä varjostavat vakavat toimeentulon ja korruption ongelmat sekä kunnollisen terveydenhuollon puute. Taikausko värittää kylien arkea ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Yhteisöllisyys ja lojaalius läheisiä kohtaan on väkevää, mutta niin ovat myös ihmissuhdedraamat. Tämä kaikki heijastuu kulttuuriin ja sen tarinoihin. Päällimmäisenä kuulemissani saduissa oli selviytyminen. Afrikkalaisen arjen kamppailut ilmenivät hurjina juonenkäänteinä, väkivaltaisuutena ja peittelemättöminä tunteina – myös sellaisina, joita omassa kulttuurissani pidetään häpeällisinä.

Tarinankerrontasessioihin Grand-Popon lähikylillä kuului olennaisena palmuviinarituaali. Heven kylässä sitä juotiin metsästäjän pullosta, jonka sisällä asuu henki. Hengen lepyttämiseksi oli uhrattu paljon kanoja, joiden verestä pullon pinta ja sitä koristavat kallot, sulat ja luut ovat mustuneet.

Ihmismieli on kaiketi samanlainen joka puolella maailmaa. Sen ympärille kietoutuu erilaisia, kulttuurisidonnaisia kerrostumia, jotka ohjaavat käytöstämme. Kristinuskoon pohjaavassa kulttuurissa on keskeistä käsitys synnistä ja selkeästä jaosta oikeaan ja väärään. Meille tutuissa tarinoissa paha saa useimmiten palkkansa ja pilkka osuu lopulta ilkkujan omaan nilkkaan. Länsimaisten satujen maailma on suopea, ja lopussa hyvyys, rehellisyys ja epäitsekkyys palkitaan. Beniniläistarinoissa meissä kaikissa piilevää pahuutta ei peitelty, keskeiseksi teemaksi nousi vahingonilo ja tarinan sankari oli usein nokkelin oman edun tavoittelija. Pyton pääsi pinteestä höynäyttämällä velkojiaan. Meillä päin sadun loppuratkaisu olisi mitä todennäköisimmin ollut käänteinen — velathan on aina maksettava. Tosielämässä kuitenkin taitaa olla useimmiten niin, että röyhkein ja nokkelin pärjää parhaiten. Ehkäpä beniniläistarinat kaikkine hurjuuksineen ovatkin asteen lähempänä todellista ihmisluontoa kuin niiden siloitellut, länsimaiset sukulaiset.

Lastenkirjaprojektini jatkuu, vaikkakin uusin kuvioin. Tuleva kirja ei kerro pytonin tarinaa eikä toista muitakaan kuulemiani beniniläissatuja. Juonenkäänteitä paljastamatta mainittakoon, että uusi tarina kertoo ennakkoluuloista, eksymisestä, epämukavuusalueista, vieraanpelosta, pelon ylittämisestä ja sen myötä löytyneistä uusista ystävistä. Residenssimatka muistutti miten tärkeää on tutustua uusiin kulttuureihin ja pyrkiä siten ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka tulevat erilaisista olosuhteista kuin oma, tuttu ympäristö. Samalla voi nauraa omille ennakko-odotuksilleen sekä hölmöille tottumuksilleen ja korjata ennakkoluuloja puolin ja toisin. Tuleville sukupolville toivon kykyä empaattisempaan dialogiin kulttuurieroista ja yhteisestä ihmisyyden kokemuksesta. Tähän toivon voivani vaikuttaa työlläni lastenkirjojen parissa.

 

Teksti ja kuvat: Laura Merz
Piirustus: Lauran residenssijakson aikana piirtämä luonnos.

 

 

 

Harjoittelijan haavissa: Tuomas Skopa

Moi Tuomas, mitkä fiilikset?

Tällä hetkellä Mellunmäessä sataa euron kokoisia lumihiutaleita. Sinänsä se ei ole kummallista, mutta ottaen huomioon, että kesäkuu alkaa parin viikon päästä tilanne on tragikoominen. Pekka Poutakin romahti.

Fiilikset ovat erinomaiset. Loikoilen uudella divaanilla älylaitteet käynnissä. Pistin kynttilän palamaan, vaikka on vielä valoisaa. Se onkin tuoksukynttilä.

Miksi päätit lähteä stipendiaatiksi Villa Karoon?

Halusin tehdä lauluja kaikessa rauhassa. Vaimoni ehdotti, että tekisin sen aurinkorannalla hänen kanssaan mieluiten Afrikassa. En voi vastustaa hänen ehdotuksiaan, joten aloin heti täyttää hakemusta. Hän esitteli Villa Karon ja Grand-Popon kuin kiinteistövälittäjä. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo lentokoneessa.

Mainitse jokin silmiinpistävä kulttuuriero. Miten siihen suhtauduit?

Matkustaessamme pohjois-Beniniin hämmästyin siitä, että kylissä on usein tapana heittää roskat luontoon. Ojat ovat muovipusseista mustina ja ilmassa leijailee poltetun jätteen lemu. Tilanne tuntuu pahenevan, mitä syvemmälle mennään sisämaahan. Asiaa on vaikea sulattaa, samoin kuten Yhdysvaltojen kokoista muovimannerta meressä. Jätehuoltoa ei juuri ole ja tietoisuus muovin haitoista on olematon.

Suhtauduin asiaan tuijottamalla synkästi bussin ikkunasta ja kirjoittamalla näkymien inspiroimana kappaletta, jossa ei lopulta mainittu asiaa sanallakaan.

Miten Grand-Popossa voi tehdä omaan taiteenalaasi liittyvää taidetta? Löytyykö paikallisia tekijöitä avuksi?

Olen musiikintekijä ja äänisuunnittelija. Taiteelliset avustajat liikkuvat Villa Karon läheisyydessä yhtä ketterästi kuin gekot rapatulla seinällä. Luovuutta ja omistautumista löytyy siinä missä veijareiden vedätyksiäkin. Musiikintekijällä ei ole vaikeuksia löytää hyviä muusikoita jammailukaveriksi. Länsiafrikkalainen kansa elää ja hengittää musiikin tahdissa. Se toimii tahtipuikkona työssä ja kielimuurit ylittävänä kommunikaatiokeinona. Afrikassa taaperotkin tanssivat sujuvasti.

Itse olen sävellyshommissa hiukan introvertti ja hakeudun kappaleen alkuvaiheessa kohti yksinäisyyttä, rauhaa ja avaruutta. Yllättäen niitäkin löytyy Villa Karosta ja sen liepeiltä. Kyse on ehkä enemmän asenteesta ja kehonkielestä kuin omasta yksityisestä työtilasta. Soittelin monesti rannalla kitaraa ja ihmisiä kerääntyi ympärille hyväntahtoisen uteliaana. Toisaalta löysin oman tilan ulkoakin, jos hakeuduin sitä kohti tietoisesti.

Kerran minut myös kirottiin, koska en suostunut antamaan kitaraani rannalla kohdalleni pysähtyneen miehen tutkittavaksi. Puliukkomainen nuorukainen kosketteli appiukkoni kunnostettua 50-luvun Nosoa. Hän naputti etusormellaan kitaran D-kieltä ja sanoi: “Tomorrow I will break this”, ja käveli vedenrajaa pitkin pois. Seuraavana päivänä virittelin kitaraa huoneessani ja kyseinen kieli katkesi. Aloin vaihtaa meren kosteudessa ruostuneita kieliä ja viritystappi halkesi. Rantasessiot jäivät siihen. Kitaralleni oli langetettu voodoo-kirous.

Jaa kanssani joku hieno kohtaaminen tai tilanne paikallisen kanssa. Kuinka tilanne eteni, ja mitä siitä seurasi?

Seikkailimme pohjoisessa Pendjarin kansallispuistossa. Matkustimme maasturin katolla tyynyjen päällä. Autosta irtosi pakoputki hiukan ennen puistoa. Kuljettajan ovi ei meinannut pysyä kiinni. Startin kanssa oli myös vaikeuksia. Liikuimme alueella, jossa ruokaketjun päätepysäkit, leijonat ja gepardit vaelsivat vapaana. Tiirasin maisemia puristaen kameraa silmät punaisen pölyn peitossa.

Maasturi pysähtyi ja käsi osoitti ohjaamosta, mutta olimme jo huomanneet sen itsekin. Täysikasvuinen urosnorsu vaelsi vierellämme savannilla. Aloimme pakittaa sen matkassa ja kamerat lauloivat. Parinkymmenen metrin päässä jätti pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Katselimme toisiamme ja aika hidastui. Norsu heilautti korviaan merkiksi siitä, että meidän kannattaisi jatkaa safaria ilman hänen seuraansa.

Tässä tapauksessa paikallinen oli siis norsu. Minusta tuntuu, että ehdin tutustua vain pintapuolisesti Grand-Popon mukavan väen kanssa. Osittain se johtui ranskankielen taidottomuudestani ja osittain pohjoismaisesta varautuneisuudesta. Ympärilläni tunsin kuitenkin sen, että ihmiset olivat avoimia ja vastaanottavaisia. Hengailin loppujen lopuksi pääasiassa stipendiaattien kanssa ja katselin Länsi-Afrikkaa kuin maisemaa tai elokuvaa – etäältä ja uteliaana. Jälkiviisaana ottaisin ehkä rohkeammin kontaktia paikallisiin. Musiikki on siihen hyvä keino.

Kerro joku hyvä juttu tai anekdootti Grand-Poposta!

Astuin arviolta viiden tuhannen ihmisen eteen leoparditrikoissa ja seeprarusetissa. Otin sähkökitaran käteeni ja läväytin soinnun. Kaiuttimista ei kuulunut ääntä ja sain sähkövirtaa näpeilleni koskiessani kitaran metalliosiin. Kyseessä saattoi olla taas voodootaika, sillä ensimmäinen kappale oli nimeltään Electricité.

Seremoniamestari kertoi jotain yleisölle, joka puhkesi nauramaan. Miksaaja antoi vinkin: “Laita kengät jalkaan.” Näin kuin ilmestyksenä mielessäni crocsini Villa Karon takapihalla ja kipitin niiden perään. Siepattuani kumitossut palasin lavalle pienestä portinraosta suhahtaen. Sähköiskuja ei enää tullut. Paitsi silloin, kun laskeuduin polvilleni kitarasoolon aikana. Signaalikin alkoi tulla läpi, kun vaihdoin piuhan tuoreeseen reikään mikserissä äänimiehen nostellessa olkapäitään.

Hyppäsin yleisön eteen Laura Merzin pesukarhumeikissä ja aloin täppäämään kitaralla barokkiheviä. Ihmiset hurrasivat ja helpotuksen tuulahdus kulki selkäpiitäni pitkin kuin Atlantin tuuli pimeässä illassa. Taiteilijoiden ja paikallisten muodostama tanssiryhmä asteli lavalle mustavalkoisissa tiimiasuissaan ja aloitti soidintanssin. The Pena Show oli alkanut. Vaimoni oli siirretty viime hetkellä eturiviin ja sai etevyytensä ansiosta opetella uudet askeleet. Viimeisen kappaleen aikana yleisöstä kuului torven töräyksiä. Emme tienneet, oliko äänimerkin tarkoitus kannustaa vai ilmoittaa, että yleisö oli saanut tarpeekseen.

Keikan jälkeen olimme hyvällä tuulella ja matkalla jatkoille näimme emäntäjoukon, joka oli marssimassa Villa Karoon muiluttamaan johtajan Kwassin, koska illan esityksissä oli kuultu kiellettyjä voodoorytmejä. Kwassin onnistui kuitenkin mennä maan alle, ennen kuin naiset saivat hänet kynsiinsä.

Tulevina päivinä hän käväisi aamiaispöydässä ja ilmoitti aurinkolasiensa takaa, että olisi hyvä pitäytyä rumpujensoittohommista muutaman päivän ajan. “Otherwise they will cut our heads off”, hän sanoi ja katosi takapihalle nauraen.

Mitä suunnitelmissa seuraavaksi?

Itse asiassa olen siirtynyt haastattelun aikana Mellunmäen sohvalta hotellihuoneen kylpyammeeseen Las Vegasiin. Seuraavaksi aion astella kasinoon ja pelata rulettia. En ole eläessäni pelannut uhkapelejä, en edes Kenoa. Ehkä tästä alkaa pitkä alamäki.

Kierrämme vaimoni ja appivanhempieni kanssa Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Los Angeles on takana ja San Francisco edessä. Lensimme pari päivää sitten kopterilla Grand Canyonin yli ja olo on kuin The Bachelor -televisiosarjassa ruusu rintataskussa.

Tulevana kesänä painumme Sydän, sydän -yhtyeen kanssa hikiseen (tai kenties räntäiseen) treenikämppään sovittamaan biisejä ja elokuussa hyökkäämme Artlab Studioon uuden täyspitkän albumin kimppuun. Yhtye täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja juhlimme sitä Korjaamon Vaunusalissa 18.11.2017 järjestettävällä pärähdyttävällä juhlakeikalla. Tervetuloa mukaan!

Viimeisenä: löysitkö etsimäsi? Tai ehkä jotakin muuta?

Voin palauttaa Afrikan ja Atlantin mieleeni vaivattomasti. Elämä on todella erilaista Suomessa ja Beninissä. Sitä oikeastaan halusinkin etsiä. Uskon että ihminen on sitä tasapainoisempi, mitä enemmän hän venyttää omaa horisonttiaan. Välillä on hyvä karistaa tuttujen kulmien kurat ja vaihtaa kynnetty ura tuntemattomaan huomiseen. Sellainen elämä pitää aistit avoinna ja mielikuvituksen juoksussa.

Kulttuurin moniottelija Pentti “Pena” Luomakangas kertoi pyynnöstä aina hyvän vitsin. Se menee näin: Kaksi hipsteriä ovat Pendjarissa ja näkevät krokotiilin, joka syö turistia elävältä. Enää miehen pää pilkistää krokotiilin ammottavasta kidasta. Toinen hipstereistä sanoo ihmeissään: “En tiennyt, että Lacoste tekee makuupusseja”.

T. Tuomas Skopa

Let’s Afrique!

Residenssimatka oli ensimmäinen tutustumiseni Afrikkaan ja mielikuvat maanosasta olivat pääosin muodostuneet Fela Kutista, Tarzan-, King Kong- ja zululeffoista. Oli tullut aika päivittää todellisuus ja oma ajattelu. Etukäteen en osannut aavistaa kuinka voimakkaasti Benin, ihmiset, kulttuuri vievät mukanaan ja avaisivat mielen ja sielun ladon kokoisia ovia ajatteluun, tuntemiseen sekä kokemiseen ja tuo kaikki oli kuitenkin vain pintaraapaisua, alkusysäystä johonkin tulevaan. Kulttuurin erilaisuus, tavat, rytmit, voodoo, ilmasto sekä ihmiset sallivat olla irti omista rutiineista ja inspiroitumislevelit olivat korkealla. “Life begins where comfort zone ends” piti paikkansa ja tuon maagisen rajapyykin takaa löytyikin uusia kujeita, ystäviä ja kanssakumppaneita.

Työsuunnitelmaani laadin tavoitteeksi tehdä yhteistyötä paikallisten muusikoiden ja tanssijoiden kanssa. Loppusaldo oli suurempi kuin osasin kuvitellakaan. Musiikilliseen yhteistyöhön oli valmiita useampiakin tekijöitä, mutta Julie La Legenden (Juliette Sossou) kanssa syntyi spontaani kiinnostus, innostus ja mielenkiinto kappaleiden luomiseen. Demojen pohjalta alkoivat kappaleet hahmottua, joissa yhdistyi ensimmäiset Afrikan impulssit, havainnot, Pendjari, paikalliset rytmit, tekstit ensiksi naivistisina kokeiluina jonka jälkeen jalostuivat minaksi, ranskaksi, espanjaksi sekä englanniksi nuoren naislaulajan ylistäessä rakkautta Afrikkaa ja maailmaa kohtaan.

Studioreissu Azoveen oli elämys, riskipitoinen matka tuntemattomaan. Toimiminen paikallisen tuottajan Isaac Lobon kanssa osoittautui hedelmälliseksi. Kommunikointivälineenä oli demot – musiikki. Suosiolla jätin kapteenin roolin Lobolle jolloin “genuine Africa flavor” lopputuloksessa olisi taattu. Puritanismi ei ole koskaan ollut vahvoja puoliani joten paikallisen musiikin jäljittely ei tullut kyseeseen vaan musiikki sai itse löytää omat uomansa. Sähkökatkokset katkaisivat työskentelyä säännöllisesti. Kotimatkalle tulikin mukaan julkaisuvalmis EP täynnä energistä afrogaragea, afro-Beach Boysia. Pariinkiin kertaan studiohenkilökunta hivuttautui lähelle ja kysyi “What do you call this kind of music?” ja johon ei voi kuin nauraa ja vastata – “probably afrofusion”.
Musiikki toteutettiin Julie La Legende Ukkonen kokoonpanolla Villa Karon konsertissa. Jotkin nokkelat ristivät esityksen The Pena Showksi mutta kunnia kuuluu pohjoisbeniniläiselle, energiselle ja taitavalle tanssijakoreografille Ghislin Atinwassonoulle. Markkinointilauseeksi sopi “Probably the best show ever in West-Africa!” Paikallisten tanssijoiden ja residenssiläisten sekakokoonpano oli kuin yhdeksänpäinen leopardi joka loi tulisen esityksen josta ei puuttunut vauhtia, vimmaa, taitoa, heittäytymistä, afrogaragea, sähköiskuja, kasvomeikkejä, kiperiä tilanteita ja yllättäen vihaista naislaumaa joka myöhemmin keskeytti konsertin (tosin voodoosta ja musta syistä johtuen). Kiitos Ghislin, Julie, Tuomas Skopa, Steve Abeni, Laura Merz, Marjo Skopa, Gagnon Eugène Togbe, Caitlin Baran ja Villa Karon henkilökunta.

Pentti Luomakangas

Kirjoittaja on kulttuurituottaja, muusikko, musiikintekijä, visionääri, ideoija, joka vietti pari kuukautta Beninissä alkuvuodesta 2017.

Villa Karoon valitut stipendiaatit syksylle 2017!

Villa Karon syksyn 2017 stipendiaatit on jälleen valittu. Odotamme innolla tulevan residenssikauden trooppisen sävyisiä tuotoksia!

Vilja Achté, kuvataiteilija
Pedro Aibeo, arkkitehti
Tiia Anttila, arkkitehti
Linda Fredriksson, muusikko
Janne Halonen, muusikko
Anne-Mari Huttunen, kuvanveistäjä
Laura Jäntti, teatteriohjaaja
Andrus Kallastu, kapellimestari
Anne Karttunen, lavastaja
Heikki Kastemaa, toimittaja
Noora Kauppila, muusikko
Maria Nurmela, koreografi
Laura Taberman, tuottaja
Tommi Tikkanen, muusikko
Emilia Ukkonen, kuvataiteilija
Nina Winquist, toimittaja

Villa Karon CIMO-korkeakouluharjoittelijaksi on valittu Liisa Manninen, joka opiskelee Turun yliopistossa ranskan kielen kääntämistä ja tulkkausta. Hän on Villa Karon 36. harjoittelija ja aloittaa työt elokuussa.

Stipendien hakuaika keväälle 2018 on käynnissä 15. syyskuuta saakka!

Kuva: Maija Lassila (2013)

Juggling at the Beach

Kun viimein on vierähtänyt tarpeeksi aikaa Villa Karon -residenssijaksostani, niin on hyvä kursia kokoon jotain ajatuksia siitä, millaiseksi tämä viiden viikon residenssijaksoni muodostui. Parastahan tammi-helmikuisessa residenssijaksossa länsi-Afrikassa on valon ja lämmön määrä verrattuna samaan ajankohtaan suomessa. Onneksi valo ja kevät saapuvat viimein myös tänne pohjoiseen.

Hain Villa Karon -residenssiä koska olin edellistalvena viettänyt viisi viikkoa Gambiassa, Gambia oli itselleni oikeastaan ensimmäinen vierailuni Afrikassa, ihan tuota Euroopan laitaa lukuun ottamatta. Viihdyin Gambiassa mutta mitään suurta rakkautta Afrikkaan ei syntynyt. Eniten mieltäni hämmensi globalisaatio ja se kuinka köyhää maassa on kaikesta turismista huolimatta. Tämän lisäksi muutama tuttuni oli ollut residenssissä Villa Karossa aikaisemmin ja kun tuo Gambia on vain pieni alue Afrikassa, niin ajattelin, että voisi olla hyvä tutustua Afrikan valtioihin edes hitusen lisää. Työskentelin edelliset kolme vuotta sirkustaiteen läänintaiteilijana ja nyt vuoden 2017 alusta oli edessä paluu takaisin vapaaksi taiteilijaksi. Tästäkin näkökulmasta tämänkaltainen residenssijakso voisi tehdä hyvää tässä muutosvaiheessa.

Nautin ajastani Villa Karossa ja Grand Popossa. Jonglöörille hyväksi harjoitus /työskentelypaikaksi löytyi Lissa Gbassan punertava ulkoalue. Täällä oli mahdollista harjoitella aamusta noin kello 13 asti jolloin lämpötila teki fyysisen tekemisen hyvin hikiseksi ja lattian paljaille jaloille polttavaksi. Residenssijakson aikana harjoituspaikalla vieraili päivittäin myös lapsia ja varsin moni innostui myös ainakin kokeilemaan jongleerausta ja osa jongleerausta oppi, vaikka taidon jakaminen etenikin täysin ilman yhteistä kieltä. Kävin myös opettamassa muutaman kerran viereisessä orpokodissa ja täälläkin tuo yhteisen kielen puute jäi harmittamaan. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos oma ranskan kieli olisi edes auttavalla tasolla. Tarkoitukseni oli myös vierailla ja käydä pitämässä työpajoja Cotonoussa. Cotonoussa on jonglöörejä ja siellä tapahtuu myös Afrikan ensimmäinen jongleeraustapahtuma syksyllä 2017. Tämä oli yksi tavoitteistani residenssijaksolle mutta viiden viikon reissussa tämä lopulta jäi hyvin nopeaksi vierailuksi. Seuraavalla vierailulla on varmasti helpompaa jakaa ja osallistua myös Cotonoussa. Jakson suurin sisältö oli kuitenkin Villa Karon rauha, jossa harjoitella materiaalia nyt 3.5. kantaesityksensä Joensuussa saavaa esitystä varten.

Suurimpia yllätyksiä Beninissä minulle olivat ne varsinkin Pohjois-Beninissä vastaan tulleet jopa koko kasvot peittävät arpitatuoinnit. Jotenkin olin ajatellut, että tämä olisi katoavaa perinnettä ja yllätyin kuinka elävästä ja laajasta asiasta on kyse. Tämä oli itselleni yllättävänkin ajatuksia herättävää ja jotenkin samalla myös asia, joka on vieläkin itselleni hankala jäsentää.

Mahtavaa residenssijaksolla oli myös se, kuinka hyvin tässä tuli tutustuttua myös muihin suomalaisiin taiteilijoihin. Hullultahan se tuntuu, että täytyy matkustaa Afrikkaan tutustuakseen suomalaisiin taiteilijoihin mutta näin tässä ainakin itselleni kävi. Hienoja tuttavuuksia, jotka varmasti säilyvät ystävinä vielä jatkossa.

Vierailu Villa Karossa oli enemmän kuin odotin ja nyt jo mietin, että tänne täytyy hakea uudelleen ja pidemmäksi ajaksi. Viisi viikkoani kuluivat aivan liian nopeasti.

Tässä vielä pieni video työskentelyjaksoltani Villa Karossa:

 

Teksti: Rauli Katajavuori

Kirjoittaja vietti Villa Karossa viisi viikkoa alkuvuonna 2017.

Koiranelämää ja kissanpäiviä

Tänään puhumme koirista. Istumme Villa Karon mosaiikin äärellä Elina Hakkaraisen kanssa. Elina on residenssiaikanaan työstänyt väitöskirjaa vihapuheesta, mutta koska hän muutenkin saa käsitellä aihetta aivan tarpeeksi, keskitymme nyt hieman kevyempään mutta mielestämme yhtä inhimillisen kiinnostavaan aiheeseen: koiriin.

Miten sinusta tuli hullu koiranainen?

– No siinäpä se! Olin ajatellut itseäni enemmän kissaihmisenä, mutta yllättäen nämä Villa Karon koirat vetosivat persoonallisuudellaan. Markus ja Paula ovat niin sielukkaita, lempeitä koiria.

– Täällä olo on ollut vaihdos hektisestä työelämästä jonkinlaiseen ajattomaan tilaan, jossa ei puhelin soi eikä sähköposti laula. Tämä koirien elämän seurailu on kiinnittänyt arkea ja rytmittänyt kirjoitusprosessia.

Esitelkäämme Villa Karon pihapiirin koirat: Paula ja Markus. Markus luuhaa lähistöllä valppaan näköisenä. Sitä on luonnehdittu dingomaiseksi ja niin ikään teinipoikamaiseksi.

– Markus on niin hellyydenkipeä! Yleensähän Markus ei lainkaan hypi ihmisten päälle, mutta kun palasimme Abomeyn ekskursiolta, se tuli vastaan voltteja loikkien! Silloin se hyppäsi käpälät vasten kehoa, mitä se ei muuten koskaan tee. Kun Markus on innoissaan, se ei oikein osaa käyttäytyä.

Markuksen intoon saattoi vaikuttaa sekin, että Elina toi Bohiconin torilta mukanaan meheviä siannahan palasia.

– Nämä saa ostettua ruualla.

Paulassa puolestaan on enemmänkin vanhemman, arvokkaan rouvan näköä – ja ripaus aavikkokettumaisia piirteitä.

Kun Elina saapui Grand-Popoon, Paula oli juuri edeltävänä viikonloppuna pyöräyttänyt seitsemän pentua.

– Ensimmäiset kaksi viikkoa pennut viettivät pihalla ns. johtajan tuolin alla, jonka sivuille oli aseteltu levyt suojaksi auringolta. Sitten Paula päätti siirtää pennut eräänä sadeyönä tuonne puukasan alle. Sieltä se mustaturpa, Tero, sitten ensimmäisenä uskaltautui ulos. Hurjaa, miten ne pienet rääpäleet ovat kasvaneet ja vahvistuneet kuudessa viikossa.

– Paulan äitiyden seuraaminen on ollut mielenkiintoista – se kun ei ole mitään perinteistä ydinperheäitiyttä. Paula alkoi aika nopeasti karttaa lapsiaan.

Olemme seuranneet ristiriitaisin tuntein, kun Paula on juossut karkuun nisää hamuavia pentujaan.

– Minulla ei ollut hajuakaan siitä, että koira voi karttaa imettämistä ja omia pentujaan.  Kyllä Paula silti vahtii ja puolustaa pentuja, eikä ole niitä hylännyt.

Tero taapertaa paikalle.

– No terve Tero! Sinusta oli puhetta!

Koirien elämä on luonut draaman käänteitä pikku yhteisöömme. Kun pennut olivat pieniä, tarkkailimme lähistöllä kaartelevia haukkoja epäluuloisina: ovatko ne aikeissa napata pienen karvapallon mukaansa? Pentujen tutkimusretket etenivät jännittävästi päivä päivältä: puukasan kätköistä kirmailemaan pitkin pihamaata, sitten varovaisin askelin mosaiikille ja kirjaston ovelle.

Elinan stipendiaattiaika on ollut pentujen aktiivista kasvuaikaa. Pian kaikki pennut on annettu muihin koteihin. Sitten Paulakin saa levätä äitiyden raskaista velvollisuuksista – nyt toivottavasti pysyvästi kiiman poistavan lääkityksen ansiosta.

Koirien tarkkailu on jäsentänyt aikaa, joka Beninin auringon alla kulkee – tai jonka koetaan kulkevan – eri latuja kuin kotona pohjolassa.

– Tämä koiran elämä on myös mielenkiintoinen kulttuurien kohtaamispiste; Suomessahan koira on perheenjäsen, josta huolehditaan. Vaikka meilläkin koirat hoitavat vahtikoiran roolia, täällä se on korostuneempaa. Tässä kulttuurissa koira ei ole lähtökohtaisesti perheenjäsen ja saattaa joutua kaltoin kohdelluksi.

Vaikka useimmat paikalliset kohtelevat koiria ystävällisen asiallisesti, ei heiltä juuri heru rapsutuksia – tai höpönassuttelua. Siinä missä paikalliset puhuvat koirille normaalisti, saa suomalaisen kiinni lepertelystä.

– Mehän vuodetaan hunajaa äänellämme.

Toisaalta paikallisten tavassa pitää etäisyyttä koiriin on varmasti omat järkisyynsä. Kaikkia eläimiä ei kannata paijata vesikauhu- tai kirppuvaaran vuoksi, vaikka eläinlääkäri pitääkin Villa Karon koirien rokotuksista huolen. Markus ja Paula vaikuttaisivat kuitenkin vetäneen suhtautumisesta omat johtopäätöksensä: valkoihoisiin kannattaa kiintyä enemmän kuin tummaihoisiin. Koirat saattavat häätää tiehensä liian reippaasti pihapiiriin vaeltelevia lapsia, mutta tulevat stipendiaattien luokse kerjäämään hellyyttä.

– On hämmentävää, miten ne tunnistavat meidät jo kaukaa, tulevat pimeälläkin toiselta puolen pihaa vastaan. Mistä ne tietävät, kuka sieltä on tulossa?

– Kai on hyvä tuntea parhaimmat ruokkijat…

– Olen ostanut koirille ruokaa katukeittiöstä – siis ihmisten ruokaa. Sitähän pidetään täällä ihan outona.

– Kukapa nyt antaisi herkullisia siannahkoja koirille! (Siannahka on muuten ainoa asia, jota kirjoittaja ei saanut Afrikassa maistamissaan ruuissa syödyksi.)

– Nämä kulttuurierot ovat muuten tulleet vastaan myös kissojen kohdalla. Awale Plagella joku pikkukissa tuli tuolin alle pyörimään ja katselemaan minua sellaisella hellyyttävällä “ruoki minua” -ilmeellä. Aloin leperrellä sille, ja melkein heti tuli tarjoilija kysymään: ”Häiritseekö tuo kissa sua?”

– ”En ymmärrä kysymystä!”

Nauramme ja katselemme helteessä lojuvia vahteja. Ei hullumpaa, tämä koiranelämä.

Teksti & kuvat: Hilla Kaipainen

Sakset ja selviytyminen

Lähdin Villa Karossa työskentelevän harjoittelijan Hillan kanssa kahden päivän matkalle Cotonouhun. Paluupäivän aamuna päätimme käydä tutustumassa Keith Haringin näyttelyyn Fondation Zinsoun museossa. Saavuimme paikalle kymmenen minuuttia ennen museon avautumista.

Istuuduimme odottamaan museon kivetykselle. Kova helle, pakokaasut ja meteli tekivät olon todella tukalaksi, ja mieli kaipasi jo kotimaan raikkaita tuulahduksia, kun editsemme käveli nuori poika kevyin askelin, kilkutellen rytmikkäästi kädessään olevia saksia. Vau, mikä svengi ja elämänilo, ajattelin. Tämä on Afrikka! Myöhemmin sain kuulla, että poika oli todennäköisesti sokea, sillä sokeilla on täällä tapana pyytää rahaa siten, että he ”soittavat” toisessa kädessään saksia rytmikkäästi, ja toisessa kädessään heillä on hattu, johon he keräävät rahaa. Ajatus on, että he eivät ainoastaan pyydä apua, vaan tekevät jotain, mikä ilahduttaa muita.

Afrikassa suuret vastakohtaisuudet kohtaavat, ja Afrikka avaa länsimaalaiselle matkailijalle paljon uusia ovia, näyttää peilin, jonka kautta voimme nähdä myös itsemme, maailmassa. Kun katsomme maailmaa, katsomme samalla sisäämme.

Teksti: Sirpa Aalto
Kuvitus: Julia Autio

Kun klasaripianisti voodoorytmeihin sukelsi…

Ravitsemusterapeutti X:n silmät laajenivat kauhusta kun kerroin pääasiallisesta ruokavaliostani Beninissä: vaaleata leipää, pastaa, riisiä, juustoa, paljon olutta ja pastista. Sanalla sanoen kaikkea sitä mitä missään tapauksessa ei suositella. “Etkö tosiaan kärsinyt ripulista?” kuului hämmästynyt kysymys.

En todellakaan kärsinyt! Totuus on että ihmettelin useaan otteeseen sitä miten hyvin sieluni ja kehoni voi Grand-Popossa. Vatsani ei ole koskaan toiminut niin rauhallisesti kuin tuolloin, tarkkailemalla kylän ylväitä ja kauniita ihmisiä ryhtini parani ja cotonoulainen refleksologi eli vyöhyketerapeutti paransi äärimmäisen tuskallisella mutta tehokkaalla käsittelyllään pienen polvivaivani. Aikaa tuntui olevan loputtomiin, tutustuin erittäin mielenkiintoisiin ihmisiin, sain suunniteltua tulevia projektejani ja intouduin tutustumaan afrikkalaiseen tanssiin sekä ennen kaikkea djembe-rumpuun.

Opiskelin djembe-rummun alkeita ammattitaitoisen ja vaativan lyömäsoittajan Gustaven johdolla. Kaikki oli minulle aivan uutta perusasioista alkaen: basse, tonique ja slap. Djembellä saa totta vie aikaan upeaa musiikkia, erityisesti kun soittajia on kaksi tai enemmän.

Tanssitunnilla kun tanssimme Agbadja-rytmin tahtiin, en mitenkään meinannut ymmärtää miten sitä tanssitaan tasaisesti kahteen. Toki osasin seurata Dodon jalkoja, mutta ilman apua hommasta ei tullut mitään. Sisuunnuin. Muutaman erehdyksen kautta kirjoitin 1. gongin soittaman rytmin ylös ja sain ahdettua sen muotoon, joka kelpasi sekä Dodolle että Gustavelle. Suuri voitto? Hah! Seuraavalla tanssitunnilla en silti kyennyt löytämään oikeaa askellusta, rytmejä oli päällekkäin liian monta. Tarvittiin monta tanssituntia ennen kuin edes vähän pääsin jyvälle. Terveellinen muistutus siitä että nuotit ja musiikinteoria (tai kielioppi kielten opiskelussa) toimivat vain apuvälineinä korkeampaan päämäärään pääsemisessä.

Sain ajatuksen kirjoittaa ylös myös muita rytmejä ja työ alkoi. Kynäni sauhusi ja aivoni kiehuivat. Gustave hymähteli minulle useaan otteeseen kun raapustelin rytmejä paperille. Kämmenet ohimoilla ahdasmielisen putkikatseen merkiksi hän nauroi ystävällisesti: “Te eurooppalaiset, teillä pitää aina olla niin tarkat säännöt ja muistiinpanot.”

Sain kun sainkin kirjoitettua kolmen beniniläisen rytmin Bourianin, Sakpatan ja Tchinkounmeyn kaikki viisi peruselementtiä ylös. 1. gongi  aloittaa aina ja siihen liittyvät 2. gongi, marakassi, 1. djembe  ja 2. djembe. Tärkeää on että kaikki 1. gongia  seuraavat liittyvät mukaan oikeaan aikaan.

 

 

Tarkistin kirjoittamani rytmit moneen kertaan ja niiden pitäisi nyt olla periaatteessa “oikein”. Tosin kuten Antti Kujanpää toteaa mainiossa kirjoituksessaan Villa Karon Akpé-kulttuurilehdessä 1/2016, rytmit voi kuulla monella tapaa, 3/4-tahtilaji voikin yhtäkkiä olla 4/4. Heh! Nuotinnokset ovat tietysti aina vain likiarvoja. Oikea elävä musisointi  ei milloinkaan ole pelkkää nuottien soittamista oikein, soittoon pitää aina musiikkityylistä riippumatta puhaltaa henki ja sisältö.

Tästä Anu Tuomisen ottamasta videosta välittyy mielestäni upeasti se miten Beninissä rytmi siirtyy vereen jo aivan pienestä pitäen eikä meikäläistä nuottikirjoitusta tarvita laisinkaan. Jos video ei näy alla, voit katsoa sen täältä.

 

Olen ammatiltani klasaripianisti ja lyömäsoittimien nuotinnus on minulle vierasta. Näissä nuotinnuksissa olen käyttänyt itse kehittämääni systeemiä, josta toivottavasti selviää tarkoitus. Videoin myös kaikki soittamamme rytmit, ne selventänevät asiaa huomattavasti. Toimitan mielelläni videot kaikille asiasta kiinnostuneille.

Nuotinnukset (ja videot) ovat kaikkien vapaasti käytettävissä. Niitä saa muokata selvemmiksi tai käyttää pohjana mahdollisissa beniniläisiä rytmejä laajemmin käsittelevissä tutkimuksissa. Olisipa muuten hauskaa viettää vaikka vuosi tai pari sellaista tehden!

Eräänä iltana Gogon ravintolassa La Baleinessa stipendiaattiseurueemme intoutui laulamaan Taivas on sininen ja valkoinen Gogon djembe-soiton säestyksellä. Hyvin istui suomalainen melankolia afrikkalaiseen rytmiin! Läksiäisjuhlissani yön pimeydessä meren rannalla Villa Karon edustalla Papan kokoaman kokon loimutessa kaikki paikalla olleet paikalliset tarttuivat johonkin rytmisoittimeen, lauloivat ja tanssivat. Rytmi on todellakin veressä.

Ehkäpä kokoan Turun seudun musiikkiopiston oppilaista lyömäsoitinryhmän, harjoittelemme ensin vimmatusti, jotta saamme rytmin edes vähän skulaamaan ja sitten teemme ryntäyksen lapsikuoron treeneihin, siitäkin voisi tulla hauskaa!

Turussa 17.1.2016
Pasi Helin

Kirjoittaja on Turun seudun musiikkiopiston pianonsoiton opettaja ja freelancer pianisti.