Akasia News

Kevään 2019 stipendiaatit valittu!

Päivä lyhenee ja iltapäivä hämärtyy jo varhain. Ensi keväälle kuitenkin on paljon valonsäteitä luvassa varsinkin seuraaville valituille stipendiaateille. Onnea kaikille heille! Odotamme innolla kevään antia ja toivomme paljon hyvää dialogia.

Pro meliore inter homines consensione! Eli paremman yhteisymmärryksen puolesta.

Joonas Ahlava, valokuva- ja kuvataiteilija
Noora Gaily, kieltenopettaja
Mia Hafren, näyttelijä, laulaja
Jouni Kaipia, arkkitehti, valokuvataiteilija
Marie Kajava, näyteläkirjailija, dramaturgi
Leila Koivunen, historioitsija
Sinéad Obrey, runoilija-kirjailija
Sirkku Rosi, kuvataiteilija
Eeva Rönkä, muotitaiteiljia
Elli Salo, näytelmäkirjailija, dramaturgi, suomentaja
Mia Simanainen, muusikko, säveltäjä
Saku Soukka, valokuvataiteilja
Annina Tuhkunen, tanssija, koreografi
Aino Venna, muusikko, säveltäjä

Villa Karon korkeakouluharjoittelija kevätkaudella on Kezia Kautto. Hän on Villa Karon 39. harjoittelija. Onnea harjoittelukaudelle!

Stipendien hakuaika syksylle 2019 on käynnissä 15. maaliskuuta saakka!

Kuva: Liisa Näsi (2017)

 

Ruumiin ravintoa Beninissä

Matkalaisen mieltä askarruttaa usein ruoka – ja mistä sitä seuraavaksi saa. Ennen Beniniin saapumista en tiennyt paikallisesta ruokakulttuurista juuri mitään. Oletuksena oli hedelmien ja tuoreiden meren herkkujen helppo saatavuus ja toisaalta tiettyjen länsimaisten tuotteiden puuttuminen. Ruoka on aihealue, jonka tulokas mielellään kartoittaa heti kättelyssä uudessa elinympäristössä, sillä maistuva ruoka vaikuttaa viihtyvyyteen valtavasti.

Kun silmä alkaa pikkuhiljaa tottua Grand Popon katukuvaan ja bongata sieltä ravintoloita ja ruuan myyjiä, voi evästarjontaa alkaa haarukoimaan ennakkoluulottomammin. Ainakin spagetti, riisi, kuskus, munakas ja tomaattikastike ovat eurooppalaisen tuntemaa perustarjontaa. Kalaa syödään lihaa enemmän, joten tutuksi tulevat erilaiset merikalat, kuten bar eli meriahven ja kookas barracuda. Katkarapuja ja muita mereneläviä on tarjolla jokaisessa tasokkaammassa ravintolassa. Ruokaa maustetaan usein vain suolalla ja pippurilla, mutta kysymällä lisämausteeksi voi saada kupillisen murskattua chiliä eli piment [pimã].

Beniniläinen keittiö sisältää monia erilaisia “tahnoja” eli pâte [pat]. Näitä lisukkeita tehdään lähinnä maissista tai maniokista eri menetelmin: esimerkiksi akassa on fermentoitu maissimöykky. Grand-Popon tienoolla maissi muodostaa ruokavalion pohjan, mutta Pohjois-Beninissä jamssi on yleinen perusruoka. Tahnojen kanssa syödään usein tomaattipohjaisia kastikkeita, joissa voi olla kalaa, kasviksia, lihaa tai paikallista halloumin tuntuista paimentolaisjuustoa, peuhl [pœl]. Uusi tuttavuus itselleni oli myös crincrin [crɛ̃crɛ̃], vihreälehtinen aromaattinen juutinsukuinen kasvi, jota käytetään kastikkeissa pinaatin tapaan.

Entä onko Beninissä jotain vakiintuneita ateria-aikoja? Paikallisten kollegoiden mukaan päivän aikana syödään yleensä kolme kertaa: aamupala, lounas ja päivällinen. Välipaloina voi järsiä vaikka sokeriruokoa tai banaanilastuja. Säästäväinen suosii kadunvarren ruokamyyjiä, joilta saa simppeliä ja halpaa perusruokaa, kuten riisiä ja papuja. Aamupuuro ei ole vieras asia Beninissä vaan sitä myydään aamuisin sokerilla maustettuna kadun varrella. Harva ateriaväli selittänee ravintoloiden valtavan annoskoon: iso spagettivuori pitää nälän poissa pitkään.

Ruokakauppojen tarjonta Grand Popossa saattaa olla niukkaa, joten länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävän mielessä herää jos minkälaisia ruokafantasioita. Niihin löytyy kyllä lievitystä, esimerkiksi paikallisen italialaismiehen pizzaillat viikonloppuisin. Maukas kiviuunipizza viinin kera vie makunystyrät hetkeksi koti-Eurooppaan. Kaupoista löytyy kyllä jonkun verran keksejä ja karkkia, mutta tropiikissa kannattaa toki nauttia tropiikin tuotteista. Paras jälkiruoka on ehdottomasti tuore ja mehukas pikkuananas. Trooppiseen fiilikseen pääsee myös Villa Karon puutarhurin noutaman kookospähkinän avulla: ensin hörpätään vesi ja sitten kaavitaan hedelmäliha kuorenpalaa lusikkana käyttäen.

Hyvää makumatkaa!

Teksti ja kuva: Katja Kärki, Villa Karon syyskauden 2018 harjoittelija

 

Henkilökuvassa Jules Hedihon

Jules Hedihon on syntynyt Grand-Popossa, mutta muutti 5-vuotiaana perheensä kanssa Gaboniin. Hän asui Gabonissa 15-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen koitti paluu takaisin Beniniin. Jules asuu yhdessä äitinsä ja yhden pikkuveljensä kanssa Grand-Popossa, kun taas molemmat isosiskot asuvat Abomey-Calavissa.

Jules aloitti työt Villa Karossa viime vuoden joulukuussa ja hän huolehtii stipendiaattien aamiaistarjoilusta viikonloppuisin. Aikaisempaa kokemusta keittiössä työskentelystä on kertynyt jonkin verran, sillä esimerkiksi viime vuonna Jules työskenteli neljän kuukauden ajan Nigerissä kodinhoitajana ja viikonloppuisin hän teki töitä ravintolassa. Hän myös suoritti kolmen kuukauden työharjoittelun Possotoméssa sijaitsevassa hotellissa, jossa hänen työnkuvaansa kuului keittiössä avustamisen lisäksi huoneiden siivous. Työharjoittelun jälkeen hän jäikin hotelliin vielä viideksi kuukaudeksi töihin.

Tammikuun alussa Julesista tuli toinen paikallisen R-kioskin pitäjistä. R-kioski aloitti toimintansa viime vuonna samoihin aikoihin kuin rokotetutkimus käynnistyi. Julesin mielestä parhaillaan käynnissä oleva rokotetutkimus on vaikuttanut hyvin positiivisesti Grand-Popon kyläyhteisön tunnelmaan ja tutkimuksen myötä on tarjoutunut hieno tilaisuus tutustua suomalaisiin sekä vaihtaa näkemyksiä keskenään. Jules kertoo pitävänsä enemmän kokkina työskentelystä, sillä hän kokee työn enemmän omaksi jutukseen. Hän toteaa, että välillä on raskasta tehdä kahta työtä, kun vapaapäivät ovat vähissä. Jules pitää paljon urheilusta ja eritoten jalkapallon pelaamisesta. Hänen harmikseen aikaa urheilulle ei jää niin paljon kuin haluaisi, sillä työt pitävät hänet sen verran kiireisenä.

 

Teksti ja kuvat: Fabienne Zogg

Maco Oey & Grand Poppoo

Villa Karossa sai alkunsa uusi musiikkibändi, Grand Poppoo, jossa musisoivat Villa Karon loppukevään stipendiaateista Maco Oey ja Sami Kontola sekä beniniläiset Steve Abeni ja Pierre Assogba. Kiitos oivallisen nimen keksimisestä kuuluu Villa Karon stipendiaatti ja kuvataiteilija Riiko Sakkiselle. Grand Poppoon ensimmäinen konsertti järjestettiin torstaina 5.4. Villa Karossa. Konserttia edelsi näyttävä mainostuskampanja: konserttijulisteita jaeltiin ympäriinsä ja järjestettiinpä mainostusta varten myös mopokulkue megafonia unohtamatta. ”Innostus konsertin järjestämiseen syntyi halusta näyttää Villa Karolle ja muille paikallisille, minkälaisten projektien parissa me stipendiaatit (Kontola, Mattila ja Sakkinen) olimme residenssijaksomme aikana työskennelleet.”

Konsertissa kuulluissa kappaleissa laulettiin niin suomeksi, englanniksi, minaksi, swahiliksi kuin jorubaksi. Yleisöä oli mukavasti kokoontunut Villa Karon mosaiikille ja tunnelma oli valloittavan lämminhenkinen. Yleisö eli hyvin mukana, ja huipennuksena mosaiikille kerääntyikin suurehko joukko ihmisiä tanssimaan loppukappaleen tahdissa. Lissa Gbassan seinälle heijastettiin samanaikaisesti kuvia, joita Sakkinen oli stipendiaattijaksonsa aikana ottanut, ja lisäksi konsertissa esiintyi kolmaskin Villa Karon stipendiaatti, muusikko Anni Mattila. Hän esitti konsertissa residenssijaksonsa aikana työstettyjä kappaleita pianon säestyksellä. Oey kertoo ilahtuneensa yleisön heittäytymisestä ja toivoo, että mukanaolleille jäi konsertista paljon mieleenpainuvia muistijälkiä.

Yhdessä muusikko Menard Mpondan kanssa Oey pitää Tampereella peruskouluissa musiikkityöpajoja, joissa yhdistyy iloinen yhdessä tekeminen ja rohkea heittäytyminen. Musiikkityöpajoissa muun muassa lauletaan, soitetaan rumpuja sekä harjoitellaan soittotekniikkaa. Samankaltaiset harjoitukset ja menetelmät ovatkin osoittautuneet toimiviksi kulttuurista riippumatta. Musiikkityöpajojen järjestämisen ohessa Oey ja Mponda ovat vierailleet Tansaniassa kouluttamassa paikallisia opettajia. Tarkoituksena oli jatkaa työskentelyä samankaltaisten tehtävien parissa myös Beninissä, mutta suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mpondan joutuessa yllättäen lentämään Tansaniaan. Mpondan poislähdön seurauksena Oey kävi yksin viidessä peruskoulussa pitämässä koululaisille musiikkityöpajoja. Oey kertoo, että musiikinopetusta ei valitettavasti ole usein paikallisissa kouluissa saatavilla muuta kuin juhlapäiviä varten, jolloin saatetaan järjestää esimerkiksi erilaisia tanssi- ja laulukilpailuja. Lisäksi soittimien määrä kouluissa on yleensä hyvin rajallinen. Alkuperäiseen työsuunnitelmaan kuului myös osallistuminen Ghanassa järjestettävään Green Festival -tapahtumaan. Suunnitellun reissun peruuntuessa avautuikin uusi tilaisuus hieman toisenlaisen projektin työstämiselle.

Miten Grand Poppoo kokoonpano sitten muodostui?

”Tavoitteenani oli löytää uusia ideoita ja tehdä omaa musiikkia. Olen mielelläni vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa ja tykkään ryhmätyön tekemisestä. Parasta Beninissä oleskeluni aikana onkin ollut yhdessäolo ja iloisuus.” Kaikki lähti siitä, kun paikallinen muusikko, Steve Abeni pyysi Oeyta virittämään kitaransa, minkä jälkeen Abeni ryhtyi improvisoimaan Oeyn soittaessa kitaraa. Myöhemmin Pierre Assogba liittyi mukaan ja seuraavaksi olikin lyömäsoitintaiteilija Sami Kontolan vuoro. Kokoonpanon jäsenet kokoontuivat useaan otteeseen yhdessä musisoimaan Villa Karoon, ja yhteistyön tuloksena syntyi kappale Mariama, jonka minan-, ranskan- ja jorubankielisestä sanoituksesta vastaavat Abeni ja Assogba. Yhdessä soittamisen myötä syntyi innostus kappaleen taltioimiseen, joten lopulta matka vei Cotonouhun äänitysstudioon. Tavoitteena on työstää kappale  Suomessa loppuun asti ja saada se julkaistuksi. Mariama-kappaleen musiikkivideota työstettiin yhteisvoimin Villa Karossa: Sakkinen vastasi taiteellisesta näkemyksestä, ohjauksesta ja visuaalisesta toteutuksesta rokotetutkimukseen osallistuneen Sampo Kiviniemen toimiessa kameramiehenä.

Oleskelunsa aikana Oey yritti ahkerasti opetella minan kieltä. ”Paikalliset ihmiset aina arvostavat kohdemaan kielen opettelua ja samalla se on mielestäni osoitus paikallisen kulttuurin, kuten myös ihmisten kunnioittamisesta.” Residenssijakson aikana syntyi toinenkin uusi kappale nimeltä Minan kieli korvissa soi! Oey kertoo olevansa onnellinen siitä, millaisia virikkeitä on paikallisesta musiikista saanut ja iloitsee myös uusien näkökulmien löytämisestä. Oeyn mukaan jokainen Afrikassa käynti muuttaa ihmistä. Tukea Villa Karosta omiin projekteihin on saatavilla, mutta loppujen lopuksi se, missä määrin haluaa ottaa kontaktia paikallisiin on pitkälti itsestä ja omista työskentelymetodeista kiinni. Vuorovaikutustaidot ovat tärkeässä roolissa residenssissä ollessa, kun eletään tiivisti eri taustoista tulevien ihmisten kanssa, joilla saattaa olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Lisäksi Oeysta on ollut hienoa nähdä uusien ystävyyssuhteiden muodostuvan, ja ehkä tulevaisuudessa saattaa kehkeytyä uusia yhteistyöprojekteja muiden stipendiaattien kanssa. Uusi residenssijakso Teksasissa odottaa, ja innolla jäämme myös odottamaan jatkoa Grand Poppoon tarinalle.

 

Muusikko ja opettaja Marco “Maco” Oey vietti Villa Karossa kolme viikkoa maalis-huhtikuussa 2018.

 

 

Villa Karon stipendiaatit syksyllä 2018

Syksy on saapunut ainakin residenssikalenteriimme. Ensimmäiset stipendiaatit matkustavat Grand-Popoon jo kahden viikon kuluttua. Onnea kaikille stipendiaateille! Toivomme paljon inspiraatiota ja vahvoja kokemuksia residenssikaudelta.

Miia Autio, valokuvataiteilija
Elina Gyldén, kuvataidekasvattaja
Tuuli Kangas, kuvataidekasvattaja
Petri Kautto, muusikko
Jenni Kinnunen, käsikirjoittaja
Olli Laine, dokumentaristi
Elina Laitinen, vaatesuunnittelija
Jenny Mansikkasalo, sirkustaiteilija
Marianne Mäkelä, dokumenttituottaja
Pauliina Palo, näyttelijä
Heli Pekkonen, dokumentaristi
Hannu Tuominen, tietokirjailija
Roger Wanamo, säveltäjä

Villa Karon EDUFI-korkeakouluharjoittelija syyskaudella on Katja Kärki. Hän on Villa Karon 38. harjoittelija ja saapuu tänään Grand-Popoon. Onnea harjoittelukaudelle!

Stipendien hakuaika keväälle 2019 on käynnissä 15. syyskuuta saakka!

Kuva: Hannu Lindroos

Politiikkaa, mainosta ja silmäkarkkeja

Julkinen taide. Sitä pohdiskellessa mieleen nousevat monumentit, erilaiset taidefestivaalit ja graffitit. Kuten vaikkapa Manta, Lux Helsinki ja Kulosaaren graffitimuuri. Ja kun kääntää pään kohti aurinkoista Afrikkaa niin Étoile rouge Cotonoussa, Salon urbain de Douala ja Villa Karon tutkimuskeskuksen viereisen raunion seinämaalaus. Europpalaiset kaupungit ovat merkittävästi eri näköisiä kuin afrikkalaiset ja niin on myös julkisessa tilassa koettava taide. Euroopassa ihminen suunnittelee, rakentaa, fiilaa ja höylää; hänen kädenjälkensä on vahva niin arkkitehtuurissa kuin julkisissa taideteoksissa sekä niiden esillepanossa. Afrikassa ihmisen jälki on heikompi, luonto ja olosuhteet ovat monesti sitä vahvempia. Julkinen taidekin on yleensä vähemmän kuratoitua, se popsahtelee näkyville itsenäisemmin kuin pohjoisessa.

Monumentit ovat oma lukunsa, ne ovat poliittisia ja historiallisia, ja vahvasti sidoksissa vallanpitäjiin. Ne palvelevat poliittista johtoa, mutta mahdollistavat samalla tekijöilleen taiteen tekemisen laajemminkin. Taiteellinen toimintaympäristö on joissain Afrikan maissa hankala. Jos taiteilija saa toimeksiannon hallitukselta esimerkiksi monumentin veistämiseen tai häneltä tilataan töitä presidentin palatsiin, tarkoittaa se usein taloudellisia edellytyksiä ja vapautta tehdä omaa taidetta täysillä. Tällaisesta asemasta nautti yksi alueen suurtaiteilijoista: Beninissä syntynyt ja Togossa vaikuttanut, Ranskan Akatemian palkitsema mestari Paul Ahyi, joka on mm. suunnitellut Togon lipun. Hänen veistoksiaan on nähtävillä Loméssa mm. Dékonin alueella, sekä Länsi-Afrikassa laajemminkin.

Beninistä ensimmäisenä mieleen tulevat monumentit ovat Atlantin yli rahdattujen orjien muistomerkki Porte du non retour Ouidahissa ja Cotonoun massiivinen punainen tähti, Étoile rouge. Itseäni sykähdyttää myös pienempi orjaveistos Coméssa valtatien risteyksessä. Orjuusmonumentit muistuttavat kipeästä historiallisesta ajanjaksosta ja sen uhrien kokemasta käsittämättömästä vääryydestä ja tuskasta. Étoile rouge on Cotonoun liikenteen solmukohdassa oleva kommunistinen monumentti. Aikanaan se hehkutti kommunistisen järjestelmän mahtavuutta, nykyään se on muistomerkki Beninin marxilaisesta aikakaudesta. Moderniin aikaan se liittyy esimerkiksi siten, että nigerialaiset nettihuijarit ovat kunnostautuneet huippuunsa myymällä Étoile rougen netissä hyväuskoiselle keräilijälle merkittävän kovalla hinnalla.

Beniniläiset talot ovat välillä mahtavan iloisen värisiä, kuin karkkeja rujojen betoniharkkojen välissä. Näitä ilopillereitä pitää mielellään taideteoksina, mutta aika usein ne ovat oikeastaan eri firmojen brändivärisävyillä maalattuja. Neonvihreistä taloista saa ostaa Moov-operaattorin puheaikaa ja auringonkeltaisista Flag-olutta. Kaupallista toki, mutta esteettisesti mukavampaa kuin tyypilliset mainosjulisteet. Talojen ulkoseinät ovat muutenkin kätevä alusta taiteen tekemiselle. Länsi-Afrikassa tämä harvemmin tarkoittaa länkkärigraffiteja, vaan lähinnä talon emäntä-/isäntäväen omaa taidetta. Ulkoista ilmettä ei ole säädetty ja talon omistaja tekee seinillään mitä haluaa. Muotisuunnittelijoiden ateljeiden seinillä poseeraa hahmoja leningeissään, valtava Bob Marley toivottaa vieraan tervetulleeksi rastafarin kotiin ja panafrikkalaiseen kuppila tarjoaa virvokkeita seeprakuvioisten muurien takana. Kuten muraalit yleisesti, niin nämäkin usein muuttavat muotoaan, vaihtuvat, katoavat. Vieläpä paljon nopeammin kuin meillä Euroopassa.

Kiasman ulkopuolella oli ARS11-näyttelyn aikaan nigerialaisen Emeka Ogboh’n ääniteos Lagos Soundscape. Itse kokisin mielelläni enemmänkin ääni-, valo- ja tilataideteoksia afrikkalaisessa ympäristössä. Grand-Popon säkkipimeä yö ja aaltojen pauhut antaisivat siihen kyllä jännittävän taustan.

 

Linni Olamo, toiminnanjohtaja

Teksti on julkaistu alunperin ruotsiksi Akpé 1/2018 kulttuurilehdessä.

Post-Popo-syndrooma

Istun pariisilaisessa kirjastossa, toisessa arrondissementissa, kävelyetäisyydellä kuninkaallisesta palatsista, loisteliaiden kupolien alla, valtavien maalauksien koristamassa lukusalissa. Olen juuri kirjoittanut puhtaaksi suuren osan Beninissä kirjoittamistani teksteistä, kahlannut läpi luonnoskirjani, ja hetken aikaa täällä länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä Benin tuntuu taas käsinkosketeltavan läheiseltä.

On kulunut hieman yli kaksi viikkoa siitä, kun palasin Eurooppaan lähes yhdeksänviikkoiselta seikkailultani. Viime kuukausina olen saanut huomata, kuinka suhteellinen käsite aika oikeastaan on. Yhdeksän viikkoa Beninissä voi näemmä vilahtaa ohi silmänräpäyksessä ja olla toisaalta niin täynnä kaikkea uutta ja erilaista, että jälkikäteen on vaikea ymmärtää kaiken sen mahtuneen niin lyhyeen aikaan. Kaksi viikkoa Euroopassa oleilua voi näemmä myös tuntua ikuiselta tuloksettomalta yritykseltä prosessoida kaikkea Afrikassa koettua.

Lähdin Beniniin etsimään ja havainnoimaan hiljaisuutta, sydän ja silmät avoimina uusille tuulille ja tulevaisuudelle. Löysin etsimäni, mutta löysin niin valtavasti muutakin, että vaikka Helsinkiin palattuani lineaarisuuteen ja selkeyteen pyrkivät aivoni yrittivät parhaansa mukaan purkaa koettua koherentiksi paketiksi, havahduin pari päivää kysymystulvassa kiemurreltuani siihen, etten kyennyt selittämään kokemaani ihmisille, jotka eivät olleet jakaneet tuota kahden kuukauden seikkailua kanssani tai vierailleet siinä erikoislaatuisessa paikassa, jota sain hetken aikaa kutsua jos en nyt kodikseni niin tukikohdakseni nyt ainakin.

Havahduin siihen, ettei kaikkea Beninissä koettua – kenties nimenomaan lineaarisen, selkeän ja koherentin vastakohtaa – mitenkään voikaan puristaa sellaiseen pakettiin johon sitä yritin mahduttaa; selkeään filtteröityyn tulkintaan siitä, kuinka kaksi kuukautta auringon alla vaikutti minuun. Nyt ajattelen, että joitain asioita on turha edes yrittää selittää sanoin.

Kysyvien kanssa kykenen jakamaan arkisia asioita, tuokioita, havaintojani. Kerron kuuman kosteuden, kolapuut ja akaasiat, yöllisen tähtitaivaan, kallelleen kääntyneen ja matalalla kalluvan punaiseksi värjäytyneen kuun. Kerron lintujen kokoiset lepakot, korviahuumaavasti hiekkarantaa vasten jylisevän meren, ihmisten ystävällisyyden, elämänasenteen. Kerron, kuinka poskiani kivisti kolme ensimmäistä päivää, koska hymyilin taukoamatta. Kerron voodoopapistani, minun vuokseni uhratuista kukoista, joiden veren vuodatusta edes paikallinen seuralaiseni ei kyennyt katsomaan, simpukoista ja kolapähkinöistä maalattialla. Kerron onnea elämään tuovista seremonioista, joissa valkoisiin pukeutuneet Mami Watan naiset heittäytyvät meren aaltoihin ja niistä paikallisista uskomuksista ja tavoista, joihin ehdin tutustua. Kerron Finlandiasta, rätisevistä kaiuttimista soitettuna itsenäisyyspäivän juhlassa lempeässä lämpimässä merituulessa, kerron pitkästä joulupöydästä Lissa Gbassassa. Kerron kulttuurien kohtaamiset, keskustelut polygamiasta ja naisen asemasta ainoana eurooppalaisena pitkässä juhlapöydässä. Kerron seikkailuni moottoripyörän selässä rannikon toisesta päästä toiseen ja vierailuni paikallisissa kodeissa.

Mutta sydämen tyhjyyttä, haikeutta siitä mitä kaikkea olen jättänyt taakseni palatessani tänne ja sitä kuinka kaukaiselta se kokonainen taakse jätetty maailma yhtäkkiä tuntuu, sitä en kykene kertomaan. En kerro kaukaisen maailman kokonaisvaltaista erilaisuutta, en osaa pukea sanoiksi sitä kuinka hyvältä ja helpottavalta se tuntui, enkä sitä kuinka helppo sen keskelle oli solahtaa. En kerro kaivertavaa haikeutta siitä, etten enää aamuisin herää terassille puhaltavaan merituuleen, liiskaudu beniniläisnaisen kainaloon täpötäydessä puskataksissa tai pese itseäni saavivedellä päivästä toiseen. En kerro haikeutta siitä, että nyt kävelen villakangastakki tiukasti ympärilleni kiedottuna kylmiä tuulisia kivettyjä katuja maailmassa joka täyttyy aperitiiveista ja luksusliikkeistä ja loisteliaista leivoksista ja taideaarteista. En kerro haikeutta siitä, että nyt kukaan ei kiinnitä minuun erityistä huomiota vaan hukun eurooppalaisen suurkaupungin tuomaan anonymiteettiin, siihen mitä beniniläiset kutsuvat länsimaiseksi individualismiksi. En kerro kontrastista korviin särähtävän siirtomaaranskan ja tämän nyt ympärilläni kuulemani korrektin ranskan välillä vaan pidän tämän kaiken omana tietonani.

Kerron kuitenkin itselleni, että kuten aikakin, on kaikki niin kovin suhteellista, luultavasti myös nyt tuntemani kaipuu. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa mutta myös oma aikansa. Kerron olevani syvästi kiitollinen siitä kaikesta, mitä Popo minulle antoi ja mitä sain Beninissä kokea. Ja sitten kerron kenties palaavanikin vielä. Mistä sitä tietää, jos vaikka ihan pian.

 

Kirjoittaja Tiia Anttila on arkkitehti, joka vietti Villa Karossa yhdeksän viikkoa syksyllä 2017. Myös tekstin kuvat ovat hänen ottamiaan.

 

Harjoittelijan haavissa: Emma Räisänen ja Markus Nivala

Mikä innoitti teitä hakemaan stipendiaatiksi Villa Karoon?

Emma ja Markus: Sirkustaiteilijakaverimme Rauli Katajavuori, joka oli stipendiaattina Villa Karossa viime vuoden tammikuussa suositteli Villa Karoon hakemista. Lisäksi olimme muilta tutuilta kuulleet paljon positiivista palautetta.

 

Minkälaisin odotuksin lähditte Villa Karoon?

Emma ja Markus: Asetimme itsellemme vähän liian kunnianhimoiset tavoitteet. Odotukset siitä, mitä täällä pystyy ja ehtii tekemään osoittautuivat liian suuriksi. Kun kyseessä on ruumiillinen työ eikä ole tottunut treenaamaan trooppisessa ilmastossa, niin kehon palautumiseen menee enemmän aikaa. Tiedostimme, että ilmasto on täällä hyvin erilainen, mutta jotenkin sitä kuitenkin oletti, että pystyisi treenaamaan samalla tavalla kuin mitä Suomessakin.

Minkälaisten projektien tai tehtävien parissa työskentelitte?

Emma: Olen harjoitellut tulevaa sooloesitystäni varten, joka käsittelee aisteja. Esitykseni sisältää ilma-akrobatiaa ja käsilläseisontaa. Lisäksi olemme ideoineet tulevaa pariesitystämme. Oleskelumme aikana esiinnyimme yhdessä Markuksen kanssa myös Villa Karon kuukausikonsertissa.

Markus: Minulla on myös tulossa oma sooloesitys, jossa yhdistyy rytmien tekeminen ja jongleeraus. Kävimme myös pari kertaa Villa Karon vieressä sijaitsevassa orpokodissa pitämässä työpajoja lapsille. Opettelimme yhdessä esim. nuorallakävelyä ja jongleerausta.

 

Mikä oli stipendiaattijaksonne ikimuistoisin kokemus?

Emma ja Markus: Viimeisen viikkomme aikana näimme meren rannalla ison, ainakin puolitoistametrisen kilpikonnan. Se oli hyvin vaikuttava näky. Olimmekin hämmästyneitä, kun paikallisten mukaan kyseessä oli kooltaan ”pieni” kilpikonna. Toinen mieleenpainuva hetki tapahtui Pendjarin kansallispuistossa, missä safariautomme joutui norsulauman jahtaamaksi.

 

Mitä ette olisi osanneet odottaa?

Markus: Vaikka olimme tietoisia alhaisesta elintasosta, niin yllätti nähdä omin silmin, miten köyhiltä paikalliset ihmiset vaikuttavat ja miten he täällä elävät arkea. Hyvin harva paikallisista puhuu englantia, jonka vuoksi asiointi esimerkiksi markkinoilla tapahtuu pitkälti elekielellä mikäli ei osaa ranskaa. Ajattelin, että englannilla jotenkin pärjäisi täällä, mutta jos oikeasti haluaa tutustua paikallisiin ja kommunikoida heidän kanssaan, niin se on melko vaikeaa yhteisen kielen puuttuessa.

Mikä oli mielestänne tärkein anti oleskelunne ajalta?

Emma: Täällä olen nauttinut ajattomuudesta ja siitä, ettei tarvitse mennä kellon mukaan. Koen, että tietyllä tapaa tämä on ollut ikään kuin pieni irtiotto Suomen arjesta.

Markus: On ollut mielenkiintoista havaita kulttuurieroja ja huomata esimerkiksi se, miten vähällä sitä loppujen lopuksi pärjää. Länsimainen kulttuuri on mielestäni liian tavarakeskeinen. Tiedostetaan ettei materia tuo onnellisuutta, mutta yhteiskunnan rakenteet usein kuitenkin keskittyvät mittaamaan sitä mitä omistaa.

 

Minkälaisia suunnitelmia teillä on jatkoa ajatellen?

Emma: Tavoitteenani on saada sooloesitykseni alkusyksyyn mennessä ensi-iltaan. Maaliskuun alussa esiinnymme Turussa järjestettävillä Supiainen -sirkusfestivaaleilla, jossa mahdollisesti myös esittelemme Villa Karossa työstettyjä ideoita.

Markus: Tarkoituksena on saada oma sooloesitys valmiiksi kesän aikana. Lisäksi työstämme ryhmäesitystä ja loppusyksyksi olisi tarkoitus valmistella pariesitys Emman kanssa.

 

Millaisia tuntemuksia lähestyvä kotiinpaluu herättää?

Emma: Vähän on ristiriitaiset tuntemukset, kun miettii paluuta. Viettämäni aika Villa Karossa on ollut hyvin antoisa. Todennäköisesti tulee jonkinasteinen kulttuurishokki ja materia-ahdistus kotiin palatessa. Suomessa olen tottunut tuijottamaan kelloa, mutta täällä olen oppinut ottamaan rennommin vaikkakin ei ehkä tajunnut jättää tarpeeksi aikaa pelkkään oleskeluun. Ehdimme myös tehdä jonkin verran reissuja minkä vuoksi työskentelyyn käytetty aika jäi vähemmälle. Toisaalta on myös kovasti halunnut seurata mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Jännittävää nähdä millaisia ajatuksia herää, kun pääsee takaisin Suomeen. Ajatusten prosessointi ja vertailu jatkuu varmasti vielä pitkään. Omaa keittiötä on myös ehtinyt tulla jo vähän ikävä.

Markus: Mielestäni viisi viikkoa on ollut sopiva aika. Hyvä, että viisi viikkoa on minimi, sillä matkoihin ja reissuihin menee aikaa niin kuin myös siihen, että oppii elämään paikallisessa rytmissä ja täysin uudessa kulttuurissa. Täällä on enemmän keskittynyt asioiden kokemiseen, mutta kotona onkin sitten lisää aikaa ihmetellä kaikkea koettua ja pystyy ehkä myös paremmin hahmottamaan Beninin ja Suomen välisiä kulttuurieroja.

 

Mitä haluaisitte sanoa henkilölle, joka suunnittelee hakemista Villa Karoon stipendiaatiksi?

Emma: Mielestäni Villa Karo tarjoaa hyvät mahdollisuudet ideointiin ja työskentelyyn. Stipendiaattijakso on tarjonnut hienon mahdollisuuden tavata uusia, eri-ikäisiä ihmisiä eri aloilta. Tämä on ollut ainutlaatuinen kokemus kaikin puolin.

Markus: Ranskan alkeita kannattaa etukäteen opiskella mikäli ei puhu ennestään kieltä. On hyvä myös varata useampi päivä siihen, että keho tottuu lämpötilaan varsinkin jos kyseessä on ruumiillinen työ.

 

Sirkustaiteilijat Emma Räisänen ja Markus Nivala viettivät Villa Karossa viisi viikkoa tammi-helmikuussa 2018.
Teksti ja kuvat: Fabienne Zogg

 

Harjoittelijan haavissa: Andreas Kalkun

Useita vuosia sitten tuttuni, myös folkloristi, kävi Villa Karossa ja tykkäsi kovasti paikasta. Minun ja työparini Rebeka Põldsamin yhteinen, ranskaksi käännetty julistenäyttely oli helppo ottaa mukaan ja ajattelin, että se voisi puhutella paikallisia ihmisiä.

Olin hyvin realistinen odotusten ja tavoitteiden suhteen, vaikka kirjoitustyötä olikin paljon. Päätin, että tärkeintä täällä oleskelun aikana on inspiroitua ja perehtyä kulttuuriin. Minulle oli tärkeää päästä tapaamaan paikallisia ihmisiä, joten heti ensimmäisestä viikosta lähtien lähdimmekin Rebekan kanssa tutustumaan paikkoihin. Minua kiinnosti erityisesti Beninin uskonnollinen kirjo: erilaiset evankeliset lahkot, katolilaisuus, islam kuten myös vodun-uskonto. Paikalliset mielellään kutsuivatkin meidät uskonnollisiin tapahtumiin mukaan ja pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan moskeijassa ja näkemään vodun-seremonioita.

Näyttelyn avajaisissa paikallisten helluntailaisen kirkon ja Assemblies of God pastoreiden kanssa.

Toimme Rebekan kanssa mukanamme julistenäyttelyn, joka kertoo etelävirolaiseen ortodoksiseen vähemmistöön kuuluvien setonaisten perinteisestä pukeutumistraditiosta. Idea julistenäyttelyn aiheeseen syntyi yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta koskien uskonnollisten vaatteiden käyttöä julkisessa tilassa. Näyttelyn avulla halusin tuoda esille sen, miten melko vähän aikaa sitten seto-kansan keskuudessa avioliitossa oleva nainen ei saanut olla paljain päin. Näyttelyn lisäksi tavoitteenani oli työstää kesken olevia artikkeleita. Sivuprojektina stipendiaattijaksoni aikana sain kirjoitettua valmiiksi artikkelin, joka käsittelee 1920-1930-luvun homoseksuaalisuuteen liittyviä oikeustapauksia Virossa.

Ihana limsaa ja banaaneja tarjoava kyläkauppa Mount Agoulla, Togossa.

Monet pienet, arkiset asiat ovat jääneet mieleen, kuten illalliset paikallisten tuttujen kotona. Näiden yhteisten illallisten myötä ymmärrys paikallisesta elämästä on laajentunut huomattavasti ja on kunnolla päässyt tutustumaan ihmisten arkielämään. Paikalliset kertoivatkin hyvin avoimesti omasta taustastaan ja elämästään, vaikka välillä esiintyi myös kommunikaatio-ongelmia. Hiukan mietityttää, miten tiivisti pystyy jatkossa ylläpitämään täällä luotuja ystävyyssuhteita.

Vodoun-seremonian seuraajia Gbeconin kylässä.

Kulttuurien välinen läheisyys ehkä vähän yllätti. Erot ovat isoja, mutta jotkut asiat vastaavasti ovat samaan aikaan myös hyvin samankaltaisia. Täällä kielellinen monimuotoisuus on näyttävästi esillä. Aluksi ei välttämättä oikein hahmota, kuinka paljon ihmiset puhuvatkaan paikallisia kieliä. Koulussa opetuskielenä toimii ranska, kun taas kotona puhutaan esimerkiksi minan kieltä. Vähemmistökielet aiheena kiinnostaa minua yleisesti ja olenkin tutkinut seto-kansan kielen tilannetta. Valtiolliset ja kielelliset rajat eivät aina ole täysin yhdenmukaiset, esimerkkinä tästä minankielinen väestö Togon puolella.

Aluksi ajattelin, että viisi viikkoa on pitkä ajanjakso, mutta aika on mennytkin yllättävän nopeasti. On ollut hienoa saada tutustua muihin stipendiaatteihin ja oopperalaulaja Laura Pyrrön kanssa meillä olikin yhteisiä laulutunteja. Loppujen lopuksi täällä vietetty aika jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi ja pintapuoliseksi.

Grande Mosquéen takakylki Porto-Novossa.


Poika Grand-Popo moskeijan pihalla.

Grand-Popon moskeijan imaami.

Tarkoituksenani on saada keskeneräiset artikkelit kirjoitettua valmiiksi. Minulla on tekeillä teologi Elina Vuolan ja uskontotieteilijä Helena Kuparin kanssa yhteistyöprojekti, jossa tarkoituksenamme on verrata ja selvittää, miten pienet ortodoksiset vähemmistökansat Karjalassa, Saamen maalla ja Viron Setomaalla harjoittavat uskontoaan nykypäivänä. Kirjoitusprojektimme olisi tarkoitus valmistua kevääseen mennessä. Lisäksi minulla on työn alla toteuttamiini haastatteluihin pohjautuva artikkeli, joka keskittyy tarkastelemaan ortodoksisten setonaisten rituaalisen puhtauteen liittyviä kysymyksiä.

Helmikanat

Tuleville stipendiaateille haluaisin sanoa terveisinä sen, kuinka tärkeää on ottaa huomioon erilainen kulttuuri, ja antaa mahdollisuus inspiroitumiselle, jotta löytää tukea niin itselleen, tutkimustyölle kuin taiteen tekemiselle. Koen, ettei ole järkevää tehdä työtä noudattaen samaa kaavaa ja aikataulua kuin kotona työskennellessä. Ilmasto tietenkin osaltaan vaikuttaa työntekoon, mutta paljon riippuu kuitenkin ihmisestä ja omasta suhtautumisesta asioihin. Työskentelytavat voivat myös olla hyvin erilaiset riippuen siitä, minkä alan toimija on kyseessä. Kehottaisin matkustamaan, tutkimaan kulttuuria avoimin mielin sekä tutustumaan paikallisiin ihmisiin työnteon ohessa.

 

Folkloristi Andreas Kalkun vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Andreas Kalkun

Harjoittelijan haavissa: Laura Pyrrö

Toistakymmentä vuotta sitten näin Sibelius-Akatemian lehdessä artikkelin Villa Karosta, ja siitä asti residenssi on aika ajoin käynyt mielessäni.

Oman työskentelyn lisäksi odotin paikalliseen kulttuurin tutustumista, omatoimisia retkiä, Togoon tutustumista kuten myös vodun-menojen seuraamista. Odotukseni täyttyivät ja suunnitellut työt sain tehdyksi, vaikkakaan trooppisen ilmaston vuoksi en pystynyt täysin totutulla intensiteetillä työskentelemään. Jos hakisin uudestaan stipendiaatiksi, muuttaisin hiukan omaa työsuunnitelmaani: olisi ollut mielenkiintoista tehdä yhteistyötä paikallisten muusikkojen kanssa. Stipendiaattijaksooni sisältyi paljon sellaista, mikä ei alkuperäiseen työsuunnitelmaani kuulunut. Innostuin esimerkiksi kirjoittamaan runoja ja osallistuin djembe-rumputunneille.

Residenssiaikana harjoittelin tulevaa operettirooliani, jonka harjoitukset alkavat heti Suomeen palattuani. Toinen suunnitelmaani kuulunut työ, erään oopperateoksen suomennos ja sovitus, jäi tosin kesken – osittain myös nettikatkosten vuoksi. Työnteon lisäksi olen valmistautunut tulevaa puolimaratonia varten, vaikka ihan niin pitkiä matkoja ei tullutkaan täällä juostuksi kuin olin ajatellut.

Esiintyminen Villa Karon kuukausikonsertissa oli hyvin ikimuistoinen kokemus. Ulkotiloissa musisoiminen tietysti tuo mukanaan haasteita ja muiltakaan häiriötekijöiltä ei voinut välttyä: äänenvahvistusta ei ollut, sähköpianon koskettimet toimivat hiukan puutteellisesti eivätkä nuotitkaan oikein tahtoneet pysyä tuulessa paikallaan. Olen useita kertoja aikaisemmin esiintynyt peruskoululaisille, joten osasin kyllä odottaa, että yleisö ei välttämättä malta pysyä paikallaan puhumatta. Konsertin myötä jäin pohtimaan, minkä verran täällä ylipäätään on senkaltaisia tilaisuuksia, joissa tulisi olla hiljaa. Suomessa yhteiskunnan normit melko tarkasti sanelevat, milloin hillitty käytös on toivottavaa. Uskon ja toivon, että yleisö kuitenkin sai esityksestäni jotakin irti!

On vaikea eritellä yhtä ikimuistoista hetkeä, sillä unohtumattomia hetkiä on niin paljon. Tämä on ollut erikoinen, yhteinen matka entuudestaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, joista sittemmin onkin tullut ystäviä. Jättimäisen merikilpikonnan kohtaaminen meren rannalla on varmastikin yksi mieleenpainuvimmista hetkistä. Sen jälkeen olenkin sitkeästi yrittänyt iltaisin taskulampun kanssa havaita rannalla lisää kilpikonnia, tosin huonolla menestyksellä. Kun meno on tuntunut liian pysähtyneeltä, olen lähtenyt kiertelemään ja tutustumaan uusiin paikkoihin. Jokaiseen viikkoon onkin mahtunut unohtumattomia reissuja.

Olen paljon matkustellut esimerkiksi Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa sekä myös asunut ulkomailla, joten mitään yllättävää kulttuurista eroa ei oleskeluni aikana tullut vastaan. Olin jo etukäteen ottanut huomioon muun muassa erilaisen hygieniakäsityksen kuten myös vesi- ja sähkökatkokset. Aika kivuttomasti siis sujahdin paikallisiin menoihin mukaan. Tärkeää on, että sallii itsensä olla maassa maan tavalla. Kaikkeen tulee täällä varata enemmän aikaa, sillä asioiden järjestyminen ottaa oman aikansa.

Etukäteen haaveilin jo siitä, että saa vain rauhassa keskittyä itseensä ja omaan työhönsä jonkun muun huolehtiessa esimerkiksi huoneen siivoamisesta tai aamiaistarjoilusta. Ei ole myöskään tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, että välillä vaikkapa lukee kirjaa töiden tekemisen sijasta. Oleskeluni aikana olen kerännyt voimia, jotta jaksan taas innolla palata kotona odottavaan arkeen. Lisäksi on ollut hienoa tutustua muihin stipendiaatteihin. Asuminen yhdessä ikään kuin kämppiksinä tarjoaa otollisen mahdollisuuden poikkitaiteellisten yhteistyöprojektien muodostumiselle. Muutamia mahdollisia yhteistyöprojekteja jatkoa ajatellen onkin jo virinnyt. Ehdin myös pitää laulutunteja toiselle stipendiaatille, folkloristi Andreas Kalkunille.

Kotiinpaluun lähestyessä omia ajatuksia on hiukan vaikea saada kasaan. Tuntuu, että vasta saavuin ja toisaalta taas siltä, että olisin ollut täällä jo paljon pidemmän aikaa! Mielelläni lähden kuitenkin takaisin kotiin, missä työt, koirat ja Karo-puolisoni odottavat. Valoa, värejä ja lämpöä tulee varmastikin ikävä. Viisi viikkoa on mielestäni ollut hyvä aika. Ei tunnu siltä, että aika olisi työprojektien kanssa varsinaisesti loppunut kesken. Hieman olen jopa yllättynyt, miten tehokkaasti ja hyvin sain lopulta harjoitelluksi. Kotona tulee usein keksineeksi kaikenlaista oheistekemistä, kuten kaappien järjestelyä tai pyykkäystä, mikäli ei huvittaisi tarttua töihin. Täällä ajatuksena on ollut nimenomaan työnteko tiedostaen samalla, että aikaa on hyvin rajallisesti.

Minulla on tiedossa uusia rooleja sekä konsertteja. Kevään stipendiaattien kanssa olisi myös tarkoitus kokoontua myöhemmin Suomessa. Oli myös kiva huomata, että lyhyessäkin ajassa oppii suppeasti kommunikoimaan ranskaksi ja ehtivätpä ruokalistan perusraaka-aineetkin tulla tutuiksi – en siis ole koskaan opiskellut ranskaa. Tästä innoittuneena olisi tarkoitukseni aloittaa ranskan tunnit Suomeen päästyäni. Lisäksi minulla on tuloillaan Pohjois-Afrikkaan sijoittuva barokkiooppera, jonka lavastus- ja puvustusideoihin olen saanut inspiraatiota täältä ostamistani kaulakoruista. Tavoitteenani onkin tuoda visuaaliseen ilmeeseen hiukan länsiafrikkalaista vaikutusta. Olen aikaisemmin ollut muutamaan otteeseen taiteilijaresidenssissä Italiassa, ja tulevaisuudessa aion ehdottomasti hakea uudestaankin ulkomaille residenssiin.

Residenssijaksoni on ollut erittäin positiivinen kokemus ja voin lämpimästi suositella stipendiaatiksi hakemista Villa Karoon. Olen kokenut oloni tervetulleeksi ja Villa Karon henkilökunta on ollut ihanan avuliasta ja ystävällistä. Liian laajamittaista, kunnianhimoista projektia ei kannata lähteä työstämään, sillä kuumassa ilmastossa ajatustyö on helposti melko tahmeaa. Kannattaa lisäksi pitää mielessä, että kulttuurisia eroavaisuuksia on paljon. On hyvä varautua myös siihen, että omaan työhön liittyviä uusia, odottamattomiakin ajatuksia saattaa ilmaantua.

Oopperalaulaja Laura Pyrrö vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Laura Pyrrö