Akasia News

Politiikkaa, mainosta ja silmäkarkkeja

Julkinen taide. Sitä pohdiskellessa mieleen nousevat monumentit, erilaiset taidefestivaalit ja graffitit. Kuten vaikkapa Manta, Lux Helsinki ja Kulosaaren graffitimuuri. Ja kun kääntää pään kohti aurinkoista Afrikkaa niin Étoile rouge Cotonoussa, Salon urbain de Douala ja Villa Karon tutkimuskeskuksen viereisen raunion seinämaalaus. Europpalaiset kaupungit ovat merkittävästi eri näköisiä kuin afrikkalaiset ja niin on myös julkisessa tilassa koettava taide. Euroopassa ihminen suunnittelee, rakentaa, fiilaa ja höylää; hänen kädenjälkensä on vahva niin arkkitehtuurissa kuin julkisissa taideteoksissa sekä niiden esillepanossa. Afrikassa ihmisen jälki on heikompi, luonto ja olosuhteet ovat monesti sitä vahvempia. Julkinen taidekin on yleensä vähemmän kuratoitua, se popsahtelee näkyville itsenäisemmin kuin pohjoisessa.

Monumentit ovat oma lukunsa, ne ovat poliittisia ja historiallisia, ja vahvasti sidoksissa vallanpitäjiin. Ne palvelevat poliittista johtoa, mutta mahdollistavat samalla tekijöilleen taiteen tekemisen laajemminkin. Taiteellinen toimintaympäristö on joissain Afrikan maissa hankala. Jos taiteilija saa toimeksiannon hallitukselta esimerkiksi monumentin veistämiseen tai häneltä tilataan töitä presidentin palatsiin, tarkoittaa se usein taloudellisia edellytyksiä ja vapautta tehdä omaa taidetta täysillä. Tällaisesta asemasta nautti yksi alueen suurtaiteilijoista: Beninissä syntynyt ja Togossa vaikuttanut, Ranskan Akatemian palkitsema mestari Paul Ahyi, joka on mm. suunnitellut Togon lipun. Hänen veistoksiaan on nähtävillä Loméssa mm. Dékonin alueella, sekä Länsi-Afrikassa laajemminkin.

Beninistä ensimmäisenä mieleen tulevat monumentit ovat Atlantin yli rahdattujen orjien muistomerkki Porte du non retour Ouidahissa ja Cotonoun massiivinen punainen tähti, Étoile rouge. Itseäni sykähdyttää myös pienempi orjaveistos Coméssa valtatien risteyksessä. Orjuusmonumentit muistuttavat kipeästä historiallisesta ajanjaksosta ja sen uhrien kokemasta käsittämättömästä vääryydestä ja tuskasta. Étoile rouge on Cotonoun liikenteen solmukohdassa oleva kommunistinen monumentti. Aikanaan se hehkutti kommunistisen järjestelmän mahtavuutta, nykyään se on muistomerkki Beninin marxilaisesta aikakaudesta. Moderniin aikaan se liittyy esimerkiksi siten, että nigerialaiset nettihuijarit ovat kunnostautuneet huippuunsa myymällä Étoile rougen netissä hyväuskoiselle keräilijälle merkittävän kovalla hinnalla.

Beniniläiset talot ovat välillä mahtavan iloisen värisiä, kuin karkkeja rujojen betoniharkkojen välissä. Näitä ilopillereitä pitää mielellään taideteoksina, mutta aika usein ne ovat oikeastaan eri firmojen brändivärisävyillä maalattuja. Neonvihreistä taloista saa ostaa Moov-operaattorin puheaikaa ja auringonkeltaisista Flag-olutta. Kaupallista toki, mutta esteettisesti mukavampaa kuin tyypilliset mainosjulisteet. Talojen ulkoseinät ovat muutenkin kätevä alusta taiteen tekemiselle. Länsi-Afrikassa tämä harvemmin tarkoittaa länkkärigraffiteja, vaan lähinnä talon emäntä-/isäntäväen omaa taidetta. Ulkoista ilmettä ei ole säädetty ja talon omistaja tekee seinillään mitä haluaa. Muotisuunnittelijoiden ateljeiden seinillä poseeraa hahmoja leningeissään, valtava Bob Marley toivottaa vieraan tervetulleeksi rastafarin kotiin ja panafrikkalaiseen kuppila tarjoaa virvokkeita seeprakuvioisten muurien takana. Kuten muraalit yleisesti, niin nämäkin usein muuttavat muotoaan, vaihtuvat, katoavat. Vieläpä paljon nopeammin kuin meillä Euroopassa.

Kiasman ulkopuolella oli ARS11-näyttelyn aikaan nigerialaisen Emeka Ogboh’n ääniteos Lagos Soundscape. Itse kokisin mielelläni enemmänkin ääni-, valo- ja tilataideteoksia afrikkalaisessa ympäristössä. Grand-Popon säkkipimeä yö ja aaltojen pauhut antaisivat siihen kyllä jännittävän taustan.

 

Linni Olamo, toiminnanjohtaja

Teksti on julkaistu alunperin ruotsiksi Akpé 1/2018 kulttuurilehdessä.

Post-Popo-syndrooma

Istun pariisilaisessa kirjastossa, toisessa arrondissementissa, kävelyetäisyydellä kuninkaallisesta palatsista, loisteliaiden kupolien alla, valtavien maalauksien koristamassa lukusalissa. Olen juuri kirjoittanut puhtaaksi suuren osan Beninissä kirjoittamistani teksteistä, kahlannut läpi luonnoskirjani, ja hetken aikaa täällä länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä Benin tuntuu taas käsinkosketeltavan läheiseltä.

On kulunut hieman yli kaksi viikkoa siitä, kun palasin Eurooppaan lähes yhdeksänviikkoiselta seikkailultani. Viime kuukausina olen saanut huomata, kuinka suhteellinen käsite aika oikeastaan on. Yhdeksän viikkoa Beninissä voi näemmä vilahtaa ohi silmänräpäyksessä ja olla toisaalta niin täynnä kaikkea uutta ja erilaista, että jälkikäteen on vaikea ymmärtää kaiken sen mahtuneen niin lyhyeen aikaan. Kaksi viikkoa Euroopassa oleilua voi näemmä myös tuntua ikuiselta tuloksettomalta yritykseltä prosessoida kaikkea Afrikassa koettua.

Lähdin Beniniin etsimään ja havainnoimaan hiljaisuutta, sydän ja silmät avoimina uusille tuulille ja tulevaisuudelle. Löysin etsimäni, mutta löysin niin valtavasti muutakin, että vaikka Helsinkiin palattuani lineaarisuuteen ja selkeyteen pyrkivät aivoni yrittivät parhaansa mukaan purkaa koettua koherentiksi paketiksi, havahduin pari päivää kysymystulvassa kiemurreltuani siihen, etten kyennyt selittämään kokemaani ihmisille, jotka eivät olleet jakaneet tuota kahden kuukauden seikkailua kanssani tai vierailleet siinä erikoislaatuisessa paikassa, jota sain hetken aikaa kutsua jos en nyt kodikseni niin tukikohdakseni nyt ainakin.

Havahduin siihen, ettei kaikkea Beninissä koettua – kenties nimenomaan lineaarisen, selkeän ja koherentin vastakohtaa – mitenkään voikaan puristaa sellaiseen pakettiin johon sitä yritin mahduttaa; selkeään filtteröityyn tulkintaan siitä, kuinka kaksi kuukautta auringon alla vaikutti minuun. Nyt ajattelen, että joitain asioita on turha edes yrittää selittää sanoin.

Kysyvien kanssa kykenen jakamaan arkisia asioita, tuokioita, havaintojani. Kerron kuuman kosteuden, kolapuut ja akaasiat, yöllisen tähtitaivaan, kallelleen kääntyneen ja matalalla kalluvan punaiseksi värjäytyneen kuun. Kerron lintujen kokoiset lepakot, korviahuumaavasti hiekkarantaa vasten jylisevän meren, ihmisten ystävällisyyden, elämänasenteen. Kerron, kuinka poskiani kivisti kolme ensimmäistä päivää, koska hymyilin taukoamatta. Kerron voodoopapistani, minun vuokseni uhratuista kukoista, joiden veren vuodatusta edes paikallinen seuralaiseni ei kyennyt katsomaan, simpukoista ja kolapähkinöistä maalattialla. Kerron onnea elämään tuovista seremonioista, joissa valkoisiin pukeutuneet Mami Watan naiset heittäytyvät meren aaltoihin ja niistä paikallisista uskomuksista ja tavoista, joihin ehdin tutustua. Kerron Finlandiasta, rätisevistä kaiuttimista soitettuna itsenäisyyspäivän juhlassa lempeässä lämpimässä merituulessa, kerron pitkästä joulupöydästä Lissa Gbassassa. Kerron kulttuurien kohtaamiset, keskustelut polygamiasta ja naisen asemasta ainoana eurooppalaisena pitkässä juhlapöydässä. Kerron seikkailuni moottoripyörän selässä rannikon toisesta päästä toiseen ja vierailuni paikallisissa kodeissa.

Mutta sydämen tyhjyyttä, haikeutta siitä mitä kaikkea olen jättänyt taakseni palatessani tänne ja sitä kuinka kaukaiselta se kokonainen taakse jätetty maailma yhtäkkiä tuntuu, sitä en kykene kertomaan. En kerro kaukaisen maailman kokonaisvaltaista erilaisuutta, en osaa pukea sanoiksi sitä kuinka hyvältä ja helpottavalta se tuntui, enkä sitä kuinka helppo sen keskelle oli solahtaa. En kerro kaivertavaa haikeutta siitä, etten enää aamuisin herää terassille puhaltavaan merituuleen, liiskaudu beniniläisnaisen kainaloon täpötäydessä puskataksissa tai pese itseäni saavivedellä päivästä toiseen. En kerro haikeutta siitä, että nyt kävelen villakangastakki tiukasti ympärilleni kiedottuna kylmiä tuulisia kivettyjä katuja maailmassa joka täyttyy aperitiiveista ja luksusliikkeistä ja loisteliaista leivoksista ja taideaarteista. En kerro haikeutta siitä, että nyt kukaan ei kiinnitä minuun erityistä huomiota vaan hukun eurooppalaisen suurkaupungin tuomaan anonymiteettiin, siihen mitä beniniläiset kutsuvat länsimaiseksi individualismiksi. En kerro kontrastista korviin särähtävän siirtomaaranskan ja tämän nyt ympärilläni kuulemani korrektin ranskan välillä vaan pidän tämän kaiken omana tietonani.

Kerron kuitenkin itselleni, että kuten aikakin, on kaikki niin kovin suhteellista, luultavasti myös nyt tuntemani kaipuu. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa mutta myös oma aikansa. Kerron olevani syvästi kiitollinen siitä kaikesta, mitä Popo minulle antoi ja mitä sain Beninissä kokea. Ja sitten kerron kenties palaavanikin vielä. Mistä sitä tietää, jos vaikka ihan pian.

 

Kirjoittaja Tiia Anttila on arkkitehti, joka vietti Villa Karossa yhdeksän viikkoa syksyllä 2017. Myös tekstin kuvat ovat hänen ottamiaan.

 

Harjoittelijan haavissa: Emma Räisänen ja Markus Nivala

Mikä innoitti teitä hakemaan stipendiaatiksi Villa Karoon?

Emma ja Markus: Sirkustaiteilijakaverimme Rauli Katajavuori, joka oli stipendiaattina Villa Karossa viime vuoden tammikuussa suositteli Villa Karoon hakemista. Lisäksi olimme muilta tutuilta kuulleet paljon positiivista palautetta.

 

Minkälaisin odotuksin lähditte Villa Karoon?

Emma ja Markus: Asetimme itsellemme vähän liian kunnianhimoiset tavoitteet. Odotukset siitä, mitä täällä pystyy ja ehtii tekemään osoittautuivat liian suuriksi. Kun kyseessä on ruumiillinen työ eikä ole tottunut treenaamaan trooppisessa ilmastossa, niin kehon palautumiseen menee enemmän aikaa. Tiedostimme, että ilmasto on täällä hyvin erilainen, mutta jotenkin sitä kuitenkin oletti, että pystyisi treenaamaan samalla tavalla kuin mitä Suomessakin.

Minkälaisten projektien tai tehtävien parissa työskentelitte?

Emma: Olen harjoitellut tulevaa sooloesitystäni varten, joka käsittelee aisteja. Esitykseni sisältää ilma-akrobatiaa ja käsilläseisontaa. Lisäksi olemme ideoineet tulevaa pariesitystämme. Oleskelumme aikana esiinnyimme yhdessä Markuksen kanssa myös Villa Karon kuukausikonsertissa.

Markus: Minulla on myös tulossa oma sooloesitys, jossa yhdistyy rytmien tekeminen ja jongleeraus. Kävimme myös pari kertaa Villa Karon vieressä sijaitsevassa orpokodissa pitämässä työpajoja lapsille. Opettelimme yhdessä esim. nuorallakävelyä ja jongleerausta.

 

Mikä oli stipendiaattijaksonne ikimuistoisin kokemus?

Emma ja Markus: Viimeisen viikkomme aikana näimme meren rannalla ison, ainakin puolitoistametrisen kilpikonnan. Se oli hyvin vaikuttava näky. Olimmekin hämmästyneitä, kun paikallisten mukaan kyseessä oli kooltaan ”pieni” kilpikonna. Toinen mieleenpainuva hetki tapahtui Pendjarin kansallispuistossa, missä safariautomme joutui norsulauman jahtaamaksi.

 

Mitä ette olisi osanneet odottaa?

Markus: Vaikka olimme tietoisia alhaisesta elintasosta, niin yllätti nähdä omin silmin, miten köyhiltä paikalliset ihmiset vaikuttavat ja miten he täällä elävät arkea. Hyvin harva paikallisista puhuu englantia, jonka vuoksi asiointi esimerkiksi markkinoilla tapahtuu pitkälti elekielellä mikäli ei osaa ranskaa. Ajattelin, että englannilla jotenkin pärjäisi täällä, mutta jos oikeasti haluaa tutustua paikallisiin ja kommunikoida heidän kanssaan, niin se on melko vaikeaa yhteisen kielen puuttuessa.

Mikä oli mielestänne tärkein anti oleskelunne ajalta?

Emma: Täällä olen nauttinut ajattomuudesta ja siitä, ettei tarvitse mennä kellon mukaan. Koen, että tietyllä tapaa tämä on ollut ikään kuin pieni irtiotto Suomen arjesta.

Markus: On ollut mielenkiintoista havaita kulttuurieroja ja huomata esimerkiksi se, miten vähällä sitä loppujen lopuksi pärjää. Länsimainen kulttuuri on mielestäni liian tavarakeskeinen. Tiedostetaan ettei materia tuo onnellisuutta, mutta yhteiskunnan rakenteet usein kuitenkin keskittyvät mittaamaan sitä mitä omistaa.

 

Minkälaisia suunnitelmia teillä on jatkoa ajatellen?

Emma: Tavoitteenani on saada sooloesitykseni alkusyksyyn mennessä ensi-iltaan. Maaliskuun alussa esiinnymme Turussa järjestettävillä Supiainen -sirkusfestivaaleilla, jossa mahdollisesti myös esittelemme Villa Karossa työstettyjä ideoita.

Markus: Tarkoituksena on saada oma sooloesitys valmiiksi kesän aikana. Lisäksi työstämme ryhmäesitystä ja loppusyksyksi olisi tarkoitus valmistella pariesitys Emman kanssa.

 

Millaisia tuntemuksia lähestyvä kotiinpaluu herättää?

Emma: Vähän on ristiriitaiset tuntemukset, kun miettii paluuta. Viettämäni aika Villa Karossa on ollut hyvin antoisa. Todennäköisesti tulee jonkinasteinen kulttuurishokki ja materia-ahdistus kotiin palatessa. Suomessa olen tottunut tuijottamaan kelloa, mutta täällä olen oppinut ottamaan rennommin vaikkakin ei ehkä tajunnut jättää tarpeeksi aikaa pelkkään oleskeluun. Ehdimme myös tehdä jonkin verran reissuja minkä vuoksi työskentelyyn käytetty aika jäi vähemmälle. Toisaalta on myös kovasti halunnut seurata mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Jännittävää nähdä millaisia ajatuksia herää, kun pääsee takaisin Suomeen. Ajatusten prosessointi ja vertailu jatkuu varmasti vielä pitkään. Omaa keittiötä on myös ehtinyt tulla jo vähän ikävä.

Markus: Mielestäni viisi viikkoa on ollut sopiva aika. Hyvä, että viisi viikkoa on minimi, sillä matkoihin ja reissuihin menee aikaa niin kuin myös siihen, että oppii elämään paikallisessa rytmissä ja täysin uudessa kulttuurissa. Täällä on enemmän keskittynyt asioiden kokemiseen, mutta kotona onkin sitten lisää aikaa ihmetellä kaikkea koettua ja pystyy ehkä myös paremmin hahmottamaan Beninin ja Suomen välisiä kulttuurieroja.

 

Mitä haluaisitte sanoa henkilölle, joka suunnittelee hakemista Villa Karoon stipendiaatiksi?

Emma: Mielestäni Villa Karo tarjoaa hyvät mahdollisuudet ideointiin ja työskentelyyn. Stipendiaattijakso on tarjonnut hienon mahdollisuuden tavata uusia, eri-ikäisiä ihmisiä eri aloilta. Tämä on ollut ainutlaatuinen kokemus kaikin puolin.

Markus: Ranskan alkeita kannattaa etukäteen opiskella mikäli ei puhu ennestään kieltä. On hyvä myös varata useampi päivä siihen, että keho tottuu lämpötilaan varsinkin jos kyseessä on ruumiillinen työ.

 

Sirkustaiteilijat Emma Räisänen ja Markus Nivala viettivät Villa Karossa viisi viikkoa tammi-helmikuussa 2018.
Teksti ja kuvat: Fabienne Zogg

 

Harjoittelijan haavissa: Andreas Kalkun

Useita vuosia sitten tuttuni, myös folkloristi, kävi Villa Karossa ja tykkäsi kovasti paikasta. Minun ja työparini Rebeka Põldsamin yhteinen, ranskaksi käännetty julistenäyttely oli helppo ottaa mukaan ja ajattelin, että se voisi puhutella paikallisia ihmisiä.

Olin hyvin realistinen odotusten ja tavoitteiden suhteen, vaikka kirjoitustyötä olikin paljon. Päätin, että tärkeintä täällä oleskelun aikana on inspiroitua ja perehtyä kulttuuriin. Minulle oli tärkeää päästä tapaamaan paikallisia ihmisiä, joten heti ensimmäisestä viikosta lähtien lähdimmekin Rebekan kanssa tutustumaan paikkoihin. Minua kiinnosti erityisesti Beninin uskonnollinen kirjo: erilaiset evankeliset lahkot, katolilaisuus, islam kuten myös vodun-uskonto. Paikalliset mielellään kutsuivatkin meidät uskonnollisiin tapahtumiin mukaan ja pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan moskeijassa ja näkemään vodun-seremonioita.

Näyttelyn avajaisissa paikallisten helluntailaisen kirkon ja Assemblies of God pastoreiden kanssa.

Toimme Rebekan kanssa mukanamme julistenäyttelyn, joka kertoo etelävirolaiseen ortodoksiseen vähemmistöön kuuluvien setonaisten perinteisestä pukeutumistraditiosta. Idea julistenäyttelyn aiheeseen syntyi yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta koskien uskonnollisten vaatteiden käyttöä julkisessa tilassa. Näyttelyn avulla halusin tuoda esille sen, miten melko vähän aikaa sitten seto-kansan keskuudessa avioliitossa oleva nainen ei saanut olla paljain päin. Näyttelyn lisäksi tavoitteenani oli työstää kesken olevia artikkeleita. Sivuprojektina stipendiaattijaksoni aikana sain kirjoitettua valmiiksi artikkelin, joka käsittelee 1920-1930-luvun homoseksuaalisuuteen liittyviä oikeustapauksia Virossa.

Ihana limsaa ja banaaneja tarjoava kyläkauppa Mount Agoulla, Togossa.

Monet pienet, arkiset asiat ovat jääneet mieleen, kuten illalliset paikallisten tuttujen kotona. Näiden yhteisten illallisten myötä ymmärrys paikallisesta elämästä on laajentunut huomattavasti ja on kunnolla päässyt tutustumaan ihmisten arkielämään. Paikalliset kertoivatkin hyvin avoimesti omasta taustastaan ja elämästään, vaikka välillä esiintyi myös kommunikaatio-ongelmia. Hiukan mietityttää, miten tiivisti pystyy jatkossa ylläpitämään täällä luotuja ystävyyssuhteita.

Vodoun-seremonian seuraajia Gbeconin kylässä.

Kulttuurien välinen läheisyys ehkä vähän yllätti. Erot ovat isoja, mutta jotkut asiat vastaavasti ovat samaan aikaan myös hyvin samankaltaisia. Täällä kielellinen monimuotoisuus on näyttävästi esillä. Aluksi ei välttämättä oikein hahmota, kuinka paljon ihmiset puhuvatkaan paikallisia kieliä. Koulussa opetuskielenä toimii ranska, kun taas kotona puhutaan esimerkiksi minan kieltä. Vähemmistökielet aiheena kiinnostaa minua yleisesti ja olenkin tutkinut seto-kansan kielen tilannetta. Valtiolliset ja kielelliset rajat eivät aina ole täysin yhdenmukaiset, esimerkkinä tästä minankielinen väestö Togon puolella.

Aluksi ajattelin, että viisi viikkoa on pitkä ajanjakso, mutta aika on mennytkin yllättävän nopeasti. On ollut hienoa saada tutustua muihin stipendiaatteihin ja oopperalaulaja Laura Pyrrön kanssa meillä olikin yhteisiä laulutunteja. Loppujen lopuksi täällä vietetty aika jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi ja pintapuoliseksi.

Grande Mosquéen takakylki Porto-Novossa.


Poika Grand-Popo moskeijan pihalla.

Grand-Popon moskeijan imaami.

Tarkoituksenani on saada keskeneräiset artikkelit kirjoitettua valmiiksi. Minulla on tekeillä teologi Elina Vuolan ja uskontotieteilijä Helena Kuparin kanssa yhteistyöprojekti, jossa tarkoituksenamme on verrata ja selvittää, miten pienet ortodoksiset vähemmistökansat Karjalassa, Saamen maalla ja Viron Setomaalla harjoittavat uskontoaan nykypäivänä. Kirjoitusprojektimme olisi tarkoitus valmistua kevääseen mennessä. Lisäksi minulla on työn alla toteuttamiini haastatteluihin pohjautuva artikkeli, joka keskittyy tarkastelemaan ortodoksisten setonaisten rituaalisen puhtauteen liittyviä kysymyksiä.

Helmikanat

Tuleville stipendiaateille haluaisin sanoa terveisinä sen, kuinka tärkeää on ottaa huomioon erilainen kulttuuri, ja antaa mahdollisuus inspiroitumiselle, jotta löytää tukea niin itselleen, tutkimustyölle kuin taiteen tekemiselle. Koen, ettei ole järkevää tehdä työtä noudattaen samaa kaavaa ja aikataulua kuin kotona työskennellessä. Ilmasto tietenkin osaltaan vaikuttaa työntekoon, mutta paljon riippuu kuitenkin ihmisestä ja omasta suhtautumisesta asioihin. Työskentelytavat voivat myös olla hyvin erilaiset riippuen siitä, minkä alan toimija on kyseessä. Kehottaisin matkustamaan, tutkimaan kulttuuria avoimin mielin sekä tutustumaan paikallisiin ihmisiin työnteon ohessa.

 

Folkloristi Andreas Kalkun vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Andreas Kalkun

Harjoittelijan haavissa: Laura Pyrrö

Toistakymmentä vuotta sitten näin Sibelius-Akatemian lehdessä artikkelin Villa Karosta, ja siitä asti residenssi on aika ajoin käynyt mielessäni.

Oman työskentelyn lisäksi odotin paikalliseen kulttuurin tutustumista, omatoimisia retkiä, Togoon tutustumista kuten myös vodun-menojen seuraamista. Odotukseni täyttyivät ja suunnitellut työt sain tehdyksi, vaikkakaan trooppisen ilmaston vuoksi en pystynyt täysin totutulla intensiteetillä työskentelemään. Jos hakisin uudestaan stipendiaatiksi, muuttaisin hiukan omaa työsuunnitelmaani: olisi ollut mielenkiintoista tehdä yhteistyötä paikallisten muusikkojen kanssa. Stipendiaattijaksooni sisältyi paljon sellaista, mikä ei alkuperäiseen työsuunnitelmaani kuulunut. Innostuin esimerkiksi kirjoittamaan runoja ja osallistuin djembe-rumputunneille.

Residenssiaikana harjoittelin tulevaa operettirooliani, jonka harjoitukset alkavat heti Suomeen palattuani. Toinen suunnitelmaani kuulunut työ, erään oopperateoksen suomennos ja sovitus, jäi tosin kesken – osittain myös nettikatkosten vuoksi. Työnteon lisäksi olen valmistautunut tulevaa puolimaratonia varten, vaikka ihan niin pitkiä matkoja ei tullutkaan täällä juostuksi kuin olin ajatellut.

Esiintyminen Villa Karon kuukausikonsertissa oli hyvin ikimuistoinen kokemus. Ulkotiloissa musisoiminen tietysti tuo mukanaan haasteita ja muiltakaan häiriötekijöiltä ei voinut välttyä: äänenvahvistusta ei ollut, sähköpianon koskettimet toimivat hiukan puutteellisesti eivätkä nuotitkaan oikein tahtoneet pysyä tuulessa paikallaan. Olen useita kertoja aikaisemmin esiintynyt peruskoululaisille, joten osasin kyllä odottaa, että yleisö ei välttämättä malta pysyä paikallaan puhumatta. Konsertin myötä jäin pohtimaan, minkä verran täällä ylipäätään on senkaltaisia tilaisuuksia, joissa tulisi olla hiljaa. Suomessa yhteiskunnan normit melko tarkasti sanelevat, milloin hillitty käytös on toivottavaa. Uskon ja toivon, että yleisö kuitenkin sai esityksestäni jotakin irti!

On vaikea eritellä yhtä ikimuistoista hetkeä, sillä unohtumattomia hetkiä on niin paljon. Tämä on ollut erikoinen, yhteinen matka entuudestaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, joista sittemmin onkin tullut ystäviä. Jättimäisen merikilpikonnan kohtaaminen meren rannalla on varmastikin yksi mieleenpainuvimmista hetkistä. Sen jälkeen olenkin sitkeästi yrittänyt iltaisin taskulampun kanssa havaita rannalla lisää kilpikonnia, tosin huonolla menestyksellä. Kun meno on tuntunut liian pysähtyneeltä, olen lähtenyt kiertelemään ja tutustumaan uusiin paikkoihin. Jokaiseen viikkoon onkin mahtunut unohtumattomia reissuja.

Olen paljon matkustellut esimerkiksi Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa sekä myös asunut ulkomailla, joten mitään yllättävää kulttuurista eroa ei oleskeluni aikana tullut vastaan. Olin jo etukäteen ottanut huomioon muun muassa erilaisen hygieniakäsityksen kuten myös vesi- ja sähkökatkokset. Aika kivuttomasti siis sujahdin paikallisiin menoihin mukaan. Tärkeää on, että sallii itsensä olla maassa maan tavalla. Kaikkeen tulee täällä varata enemmän aikaa, sillä asioiden järjestyminen ottaa oman aikansa.

Etukäteen haaveilin jo siitä, että saa vain rauhassa keskittyä itseensä ja omaan työhönsä jonkun muun huolehtiessa esimerkiksi huoneen siivoamisesta tai aamiaistarjoilusta. Ei ole myöskään tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, että välillä vaikkapa lukee kirjaa töiden tekemisen sijasta. Oleskeluni aikana olen kerännyt voimia, jotta jaksan taas innolla palata kotona odottavaan arkeen. Lisäksi on ollut hienoa tutustua muihin stipendiaatteihin. Asuminen yhdessä ikään kuin kämppiksinä tarjoaa otollisen mahdollisuuden poikkitaiteellisten yhteistyöprojektien muodostumiselle. Muutamia mahdollisia yhteistyöprojekteja jatkoa ajatellen onkin jo virinnyt. Ehdin myös pitää laulutunteja toiselle stipendiaatille, folkloristi Andreas Kalkunille.

Kotiinpaluun lähestyessä omia ajatuksia on hiukan vaikea saada kasaan. Tuntuu, että vasta saavuin ja toisaalta taas siltä, että olisin ollut täällä jo paljon pidemmän aikaa! Mielelläni lähden kuitenkin takaisin kotiin, missä työt, koirat ja Karo-puolisoni odottavat. Valoa, värejä ja lämpöä tulee varmastikin ikävä. Viisi viikkoa on mielestäni ollut hyvä aika. Ei tunnu siltä, että aika olisi työprojektien kanssa varsinaisesti loppunut kesken. Hieman olen jopa yllättynyt, miten tehokkaasti ja hyvin sain lopulta harjoitelluksi. Kotona tulee usein keksineeksi kaikenlaista oheistekemistä, kuten kaappien järjestelyä tai pyykkäystä, mikäli ei huvittaisi tarttua töihin. Täällä ajatuksena on ollut nimenomaan työnteko tiedostaen samalla, että aikaa on hyvin rajallisesti.

Minulla on tiedossa uusia rooleja sekä konsertteja. Kevään stipendiaattien kanssa olisi myös tarkoitus kokoontua myöhemmin Suomessa. Oli myös kiva huomata, että lyhyessäkin ajassa oppii suppeasti kommunikoimaan ranskaksi ja ehtivätpä ruokalistan perusraaka-aineetkin tulla tutuiksi – en siis ole koskaan opiskellut ranskaa. Tästä innoittuneena olisi tarkoitukseni aloittaa ranskan tunnit Suomeen päästyäni. Lisäksi minulla on tuloillaan Pohjois-Afrikkaan sijoittuva barokkiooppera, jonka lavastus- ja puvustusideoihin olen saanut inspiraatiota täältä ostamistani kaulakoruista. Tavoitteenani onkin tuoda visuaaliseen ilmeeseen hiukan länsiafrikkalaista vaikutusta. Olen aikaisemmin ollut muutamaan otteeseen taiteilijaresidenssissä Italiassa, ja tulevaisuudessa aion ehdottomasti hakea uudestaankin ulkomaille residenssiin.

Residenssijaksoni on ollut erittäin positiivinen kokemus ja voin lämpimästi suositella stipendiaatiksi hakemista Villa Karoon. Olen kokenut oloni tervetulleeksi ja Villa Karon henkilökunta on ollut ihanan avuliasta ja ystävällistä. Liian laajamittaista, kunnianhimoista projektia ei kannata lähteä työstämään, sillä kuumassa ilmastossa ajatustyö on helposti melko tahmeaa. Kannattaa lisäksi pitää mielessä, että kulttuurisia eroavaisuuksia on paljon. On hyvä varautua myös siihen, että omaan työhön liittyviä uusia, odottamattomiakin ajatuksia saattaa ilmaantua.

Oopperalaulaja Laura Pyrrö vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Laura Pyrrö

Harjoittelijan haavissa: Noora Kauppila

Vertailussa suomalais-ugrilainen perinne ja vodun-kulttuuri

Halusin lähteä aika tyhjältä pohjalta eikä minulla hirveästi ollut odotuksia. Pääteemani työsuunnitelman mukaan sisälsi perehtymistä paikallisiin jumaluuksiin, vodun-kulttuuriin ja shamanismiin. Toki odotin sitä, että pystyisin vertailemaan suomalais-ugrilaista perinnettä vodun-kulttuuriin. Lisäksi toivoin tutustumista paikallisiin ihmisiin, jotka tietävät ja osaavat kertoa vodunista. Onnistuinkin siinä ja kontakteja on löytynyt nyt myös Suomesta.

Mielessä oli moninaisia kysymyksiä. Halusin muun muassa tarkastella mikä on matriarkaalisuuden ja patriarkaalisuuden suhde beniniläisissä riiteissä: missä määrin naiset voivat toimia esimerkiksi seremonioissa ja miten sukupuolittuneisuus ilmenee eri jumaluuksissa. Millaisesta musiikillisista aineksista seremoniallinen musiikki koostuu ja onko siinä kuultavissa vanhaa laulutraditiota?

Täällä myös äänimaailma on ollut kiinnostava. Olen nauhoittanut arjen ääniä, jotka kerrostuvat esimerkiksi lintujen ja erilaisten rytmien kanssa päällekkäin. Etsin ajatusta ja inspiraatiota maisterintyölleni, jossa aion sovittaa vanhoja hengellisiä lauluja ja muinaista suomalais-ugrilaista musiikkiperinnettä nykyiseen hengelliseen lauluperinteeseen. Suomalais-ugrilaisen perinteen ja vodun-kulttuurin vertailun lisäksi aiheenani on siis synkretismi. Kokemuksellinen taso, jota tulin hakemaan, oli itselleni tärkeä ja olenkin päässyt osallistumaan kolmeen seremoniaan itse sekä seuraamaan myös muutamia vierestä. Seremoniat ovat olleet visuaalisesti ja liikekielellisesti rujon kauniita.

Vaikka Grand-Popo on pieni paikka, kylävierailuja ja toimintaa riittää. Olen lähestynyt asioita  antropologisella otteella ja joskus on aika rankkaakin olla uteliaana liikkeellä etsimässä mahdollisuuksia. Olen löytänyt itseni vetämästä verkkoa kalastajien kanssa kädet rakoilla, levittämässä vernissaa tuoleihin ja kiskomassa venettä ylös. Arkielämäänkin pääsin vähän mukaan huomaten, että tällä tavalla ne kalat laitetaan täälläkin savustukseen. Paljon on myös ollut niin sanotusti palveltu olo. Vieraanvaraisuus jota olen kokenut on ollut arvokasta.

Olen laulaja, mutta oma projektini Beninissä on ollut tapahtumien, seremonioiden ja keskustelujen parissa. Olisin ehdottomasti halunnut musisoida vielä enemmän, jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa. Koitin hahmottaa millaisia soundeja löytyy ja miten täällä lauletaan. Laulaminen liittyy paljon myös kieleen. Kieli vaikeuttaa laulamista: intonaatio on erilaista eikä myöskään ymmärrä, mitä lyriikoissa sanotaan.

On paljon asioita, mitä halusin kerätä ja koota oleskeluni aikana. Suomeen palaamisen jälkeen näen varmasti kaikkea objektiivisemmin. “Otat haarukkaan palasen Beniniä, mutta et ehdi vielä maistaa tai pureskella sitä”.  Näin lyhyessä ajassa tulee ahneeksi.

Yllättävintä oli se, että tämä olikin niin kotoisa kulttuuri. Kyllähän sitä tiesi, että tulee eri kulttuuriin ja elinolosuhteisiin. Osasin esimerkiksi odottaa eri aikakäsitystä ja sähkökatkoksia. Välillä on ollut pää pyörällä siitä, ettei ehdi tehdä töitä järjestelmällisesti. Juttelimme muiden stipendiaattien kanssa siitä, että vaikka suuntia ja kerroksia uudessa kultturissa on paljon, olisi hyvä ottaa vain yksi  pieni asia kerrallaan hoidettavaksi päivän aikana.

Täällä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat vodunissa aivan täysin sisällä. Omasta perspektiivistä katsottuna se on aika hurjaa ja ihanaa, kun sen tajuaa. Niin sanottu positiivinen uho on myös mielenkiintoinen ilmiö, jonka tunnistan itsessäni myös.

Jatkoa ajatellen mielessä on mehukkaita asioita, joista olisi mielenkiintoista tietää lisää ja joita olisi kiinnostavaa työstää eteenpäin. Residenssijakso on kylvänyt paljon ideoita, joista voisi kehitellä monenlaista – lopulta kaikki on kiinni omasta rohkeudesta ja aktiivisuudesta. Itse oivalsin, että asioita on tehtävä heti kun voi. Voi suunnitella, mutta aina ei todellakaan tiedä, mitä seuraavalla viikolla on tiedossa.

On kuunneltava itseään isolla korvalla. Helposti tulee päätymään positiivisessa mielessä vaikka minne, ja paikalliset myös mielellään vievät sinut monenlaisiin paikkoihin. Rajoja saa vetää aika isollakin pensselillä – jos se on tuttua, niin sitten se on helpompaa. Kiltti ja ystävällinen saa olla, mutta toisinaan se myös saattaa saada aikaan erikoisia tilanteita ja väärinkäsityksiäkin.

Aikatauluihin kannattaa suhtautua osittain huumorilla, mutta sairastelu ja väsymys on otettava vakavasti. Terveys ja jaksaminen korostuu, kun jakso on kuitenkin aika erityinen ja intensiivinen. Kokonaisuudessaan viettämäni jakso Villa Karossa on vaikuttava kokemus, joka on jo nyt jättänyt jälkensä. Erityisesti seremoniat ja niiden jälkimainingit olivat vaikuttavia. On hyvä muistaa, että seremonioihin kuuluu aina rahapuoli, joka liittyy luottamukseen. Lisäksi luottamukseen liittyy se, että asiat usein tapahtuvat täällä spontaanisti. Saatoin mennä esimerkiksi johonkin tilaisuuteen yksin tietämättä siitä etukäteen juurikaan mitään.

Viisi viikkoa on aivan minimi. Sitä paremmin pääsee vauhtiin työskentelyssä, mitä enemmän tutustuu paikallisiin tapoihin.

 

Noora Kauppila on laulaja esiintyvä taiteilija joka suorittaa tällä hetkellä kansanmusiikin maisteriopintoja Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa joulu-tammikuun 2017–2018 välisenä aikana.

Teksti: Liisa Manninen

“King of Benin” – pauhua mereltä ja reggae-rytmejä

Kuninkaan hattu on kadonnut.
Katoamiseen suhtaudutaan vakavasti ja seuraavana aamuna klo 5.30 paikallinen tiedottaja lähetetään soittamaan gongia kylän raitille ja ilmoittamaan hävinneestä hatusta kyläläisille. Jotain symboliikkaa liittyy hatun häviämiseenkin, miten tässä näin pääsi käymään? Daouda ehdottaa uuden hatun ostamista, mutta ehkä se oli tässä.

Kingi hattuineen.

Rahasta

Harvassa paikassa sitä ollaan heti ensimmäisen päivän jälkeen velkaa ympäri kylää, mutta suhtautuminen lainaamiseen on Grand-Popossa erittäin rentoa. Lämpöä ja luottamusta löytyy, ja se tuntuu kyllä hyvältä. Jotenkin myös suomalaiset ovat osanneet hoitaa asiat täällä hienosti, muuten ei kai paikallisilta tulisi luottoa. Kesäpaikassani Sammatissa minut tunnetaan pian 58 vuoden ajalta ja ehkä sitä rahaa jostain löytyisi lainaksi sielläkin, jos tarvitsisin. En silti ole ihan tottunut tämmöiseen asiaan elämässä ja sitten kun asiat haluaisi tietysti hoitaa, ainakin jollakin tavalla.

***

Moon velkaa

Räätälille kymppitonni, djembestä viiskyt

Ärrälle kuus bissee, motokyydistä tonni.

Luottoa on, entäs luottamusta – jos mä vaikka livistän?

Saatavia Francescalta satanen.

***

Samalla kuitenkin rahaa yritetään ottaa joka välissä, yovoille on eri hinnat. Käsittämätöntä, täälläkin joutuu siis koko ajan ajattelemaan rahaa. Ehkä se on tämä reikätaskun vitsaus. Tavallaan se kuitenkin pitää myös elossa, puute se pakottaa liikkeelle täälläkin.

Luin jostain, että Suomessa tuloerot ovat pienemmät kuin Beninissä. Nähtiin niitä, joilla rahaa on ja niitä, joilla ei ole yhtään mitään. Toisaalta sekin tuli opittua, että esimerkiksi ne, joilla on varaa lääkkeisiin, käyttävät usein myös erilaisia yrttejä. Perinteinen vodun-parantaminen otetaan tosi vakavasti.

Treenit reisille – jamit Villa Karon terassilla Gustavon kanssa.

Matkasta ja musiikista

Matka ei sinänsä pelottanut, mutta ne kaikki valmistelut Suomessa. Odottelin päiväkausia terveydenhoitajan soittoa, että pääsen rokotuksiin. Lopulta saatiin kaikki hoidettua. Pientä jännitystä ja innostusta oli ilmassa, kun lähdin matkaan. En miettinyt, miten saan ajan kulumaan, vaan sitä, mistä sitten lopulta löydän itseni, onko soitin pelkästään se tuttu rumpu ja mitä kaikkea muuta löytyy. Täydellinen tuntemattomuus, en tuntenut ketään. Paitsi Karin olin tavannut joskus 20 vuotta sitten, hänen kanssaan satuimme olemaan samaan aikaan stipendiaatteina.

Minulla ei sinänsä ollut mitään erityisprojektia, mutta keksin sen kuitenkin. Ajattelin, että lähden katsomaan sitä, mistä se biitti on todella kotoisin. Sen jälkeen jengi ei kysellyt enää enempää. Meren pauhu ja öinen tuuli parvekkeella oli alusta asti se upein juttu. Onneksi tuli kuunneltua pauhua ja nauhoitettua sitä. Perustimme paikallisten muusikoiden kanssa bändin, jonka kanssa vedettiin mahtavia treenejä: hienointa oli kuulla, kun koko bändi rumpuja vetää ja jytää. Välillä ajattelin, että nyt en soita, että nyt vain kuuntelen. Mietin, millaisen ääniteoksen voisin tehdä lintujen äänistä, djemben paukkeesta ja kaikesta siitä, mitä tuli nauhoitettua. Nyt tätä matskua sitten on.

Herman Akue, Kari Rakkola ja Tomi Päiväläinen Togossa ihmettelemässä Kpalimén sademetsiä.

Ajatuksista

Ihmistä pääsee lähelle, kun joutuu ottamaan vähän aikalisää ja miettimään, kuka olen, missä menen, miten elän – tai miten ehkä haluaisin elää. Grand-Popossa ympäristö innostaa kaikenlaiseen tekemiseen, mutta vahvasti myös ajatukselliseen puoleen. Koko kylä on erikoinen paikka, jossa luonnonvoimat yhdistyvät vodun-uskontoon. Voimat ovat valtavat ja spirituaaliset asiat todella tuntuvat – voimapesä, voisiko niin sanoa?

Kylässä tapahtuu myös kummallisia asioita. Kuolema on ihan eri tavalla koko ajan läsnä ja esimerkiksi hautajaisia saatetaan viettää kolme päivää tai kaksi viikkoa. Kuulin, että joku kalastajista oli hukkunut, itse en ollut paikalla. Ei muuta kuin uutta miestä tilalle – ei auta, kalat on saatava ylös. Ei nuotanveto yhtä miestä kaipaa. Itse sitä elää kaupungissa, joka ei ole veden äärellä, mutta Grand-Popossa se on jotenkin erityistä, miten ihmiset elävät meren läheisyydessä. Daouda antoi minulle ison simpukan ja sanoi, että tätä voit sitten kuunnella Kouvolaan palattuasi.

Villa Karon ABC-kirjassa sanottiin, että ennemmin tai myöhemmin kaikkiin Afrikan kävijöihin iskee ripuli. Ei kuitenkaan ollut kuin yhtenä päivänä vähän heikko olo. Sekin taisi loppua siihen, että muistin juoda vähän enemmän. Ruokapuoli on myös tietysti oma juttunsa: harvemmin näkee paikallisten syövän eikä mitään vesipullojakaan ole kovin monella mukana. Välillä annoin jollekin rahaa ruokaan, että nyt sitten muuten menet syömään tällä rahalla. Sitä jätkää ei näkynyt koko loppupäivänä. Luulen, että se oikeasti meni duunaamaan sitä ruokaa. Kyllähän sitä itsekin nuorena jaksoi syömättä, mutta on kummaa porukkaa. Osa on kuin sotureita, timmissä kunnossa ja jäntevä ote. Välillä sitä itse hyytyy, kun tarinaa tulee niin paljon, mutta popolaiset harvemmin. Tanssijatkaan eivät helpolla väsy, ainoastaan näkee hikoilevan ja soittaessa tietysti välillä myös.

Iloiset mimmifutarit, Tomi Päiväläinen ja Liisa Manninen Grand-Popon raitilla.

Olin Grand-Popossa syyskuussa, kun koulut alkoivat. Hirveän hyvävoimaisen oloisia koululaisia, ei tullut yhtään huonoa fiilistä vastaan ja niitä koululaisia minäkin näen Suomessa aika paljon. Samalla lailla täällä kiviä potkitaan ja reppu heiluu. Terveennäköistä, pystyy samaistumaan ihan täysin.

ABC-kirjassa mainittiin myös, että Villa Karon perustamishetkellä Grand-Popo oli lähes aavekaupunki. Kwassin sanoin tässä kylässä ei edelleenkään tavoitella luksusta. Asioita on mahdollista tehdä ja saavuttaa kulttuurin kautta ja perinteitä arvostamalla. Silloin jäävät lieveilmiöt ja turistimaisuuskin vähän vähemmälle.

Elo ympärillä on vilkasta, melkein koko ajan tapahtuu jotain:

***

Moon masentunut

En jaksa kuunnella enkä ostaa mitään

Yhtään kauppiasta ei ole näkynyt, paitsi Francesca.

Ei halua kuormittaa, kroppa on ihan poikki kahden päivän lyömisestä.

Vois ottaa vähän iisimmin.

***

Jatkuva sisälläolo ja aamupalan duunaus yksin turhauttavat Suomessa kaikista eniten – ikävä tulee kyllä Yvetten munakkaita!

Modern Soup Africa Band

Papa Africa, King of Benin, TomiTomi. Lempinimiä riittäisi vaikka viedä tuliaisiksi Suomeen, mutta gongin soitoista huolimatta tätä jo legendaariseksikin muodostunutta, Ouidahista hankittua kuninkaan hattua ei enää näy. Ehkä se herätti kateutta, ehkä joku anasti “kruunun” itselleen. Tai kenties se lopulta löytyy samasta paikasta eräiden erittäin tyylikkäiden aurinkolasien kanssa, jotka meri niin kovin joutuisasti nielaisi.

 

Tomi Päiväläinen on muusikko ja rummunsoiton opettaja, joka vietti stipendiaattina Villa Karossa kuusi viikkoa syksyllä 2017.

Harjoittelijan haavissa: Pedro Aibéo

World Music School In Grand-Popo

What kind of expectations did you have before coming to Villa Karo?

Already about three years ago, a friend of mine suggested me that I should apply for Villa Karo. As I don’t yet know Finnish very well, I couldn’t read so much material beforehand, so my first impressions of Villa Karo were much based on photos.

I had some mental pictures of it, which we all usually do: regarding Villa Karo and its surroundings, I was expecting a much simpler house, not so well designed and more of a deserted place. I have traveled before in similar places in remote fishing areas, so I was prepared for the sort of creepy villages and smelly muddy beaches. And yes, I was expecting a lot of seafood! In general, I thought Grand-Popo to be much rougher and a much simpler place, sandier and with far less vegetation. I also expected to be more isolated: I remember that before coming to Grand-Popo, I was prepared to spend a lot more time alone and I thought I will be reading and drawing a lot.

Soon after, I noticed I wasn’t going to be alone at all. Neither was this an isolated village. And seafood? Well, not so much around, it’s more just fish, but good one.

Could you tell about your projects or ideas you were working with as a scholarship holder?                  

Some months ago we started to make some contacts for the World Music School (WMS) in Africa, through the African diaspora in Helsinki. Currently the World Music School has schools in Helsinki, Shanghai and Porto. I asked myself, why not Africa? I am of course interested in knowing what others in the same field of mine are not doing, so I can surprise and innovate. As far as I know, I don’t know anyone else trying to do the same. And with that in mind, I proposed to study the feasibility of a World Music School for Villa Karo and such was accepted. So mainly, as a scholarship holder, I was working for the music school. I also got an invitation to go to Nigeria to present my work on Architectural Democracy for the 1st Art Biennale of Lagos, so it was a good combination of efforts.

Personally, it is simply enjoyable to go somewhere and leave open space for surprises. It is much better to meet people face to face, have some kind of a joint project and go deeper in each other’s lives than just play around as a tourist.

Were you able to develop the things you wanted to?

Yes. I am getting better with planning things the older I get. Finally! There were some setbacks, which were easily solved. Of course, one makes plans which are not all laid out publicly, sometimes these work, sometimes don’t, but luck comes from being prepared in case these do work. Having a strategy is fundamental as well as being a dreamer, no matter the shame it may bring from its failure. The few successes are worth the sea of falls. With a bit of luck, I think we will continue to work here in the future. I don’t like to put things aside, only if that really doesn’t work. Rather I like to develop it further. Well, the thing I didn’t manage to do was that I didn’t have time to read and draw that much – there was too much social life!

What kind of ideas would you give to someone who is thinking about future projects in Villa Karo?

Educating young girls and music would be very important. It sounds very specific, why girls and why music? I think it is just practical. I see music as being very important, because it has a practical application in daily life: you are memorizing rhythms, texts and stories and growing socially with others, for example. It also provides an empowering tool for women: Africa needs to put a lot more effort on women’s empowerment. As long as there isn’t proper family planning for example, problems of over population and migration will increase. Here women are seen more as baby factories, not as persons. This is urgent, it’s simply the half of the population!

The curriculum in the schools here is good, but the implementation is not. Teachers and the quality of teaching are not evaluated. Also very simple structural things could be improved. An example, in math books the exercises may not be understandable because they are not adapted to the local culture. In general, technical problems are related with water and electricity. 16 years ago I’ve been part in projects for bio gas plants which work well in the beginning but fall into ruins short after. We as Europeans are imposing our way of doing, but Beninese have to find their own way and be a bit more arrogant. Briefly, more value should be put on education.

What were the most memorable moments?                         

A trip to Nigeria was surely one I will not forget. At the border of Benin and Nigeria, we were forced to get out of the bus by the military into the pitch black forest at gun point, being named “white bastard” with a gun on my head. This made me feel that Benin is a lot more like a home. I felt so relieved when I crossed the border and was back in Benin a few days after!

Since the very first night when I arrived to Villa Karo, there was “our group” which I will dearly remember, even though I wasn’t yet settled up. I was free of expectations, I didn’t know anybody. I also had a great and fun opportunity to play my bagpipes on Villa Karo’s monthly concert day. And on that evening, all of a sudden, there was a reggae band on the stage with me and of course, there was an obligatory party included!

What did you learn from Beninese and Nigerian people?

I still feel very ignorant about West Africa. My only contacts to Sub-Saharan Africa are from Mozambique and Angola, but it is still very dim. The local “rough ways” always made me suspicious and I still find it hard to adapt to cultures with very direct sexual habits, such as language and dances, like kizomba etc. Here is something similar – of course, you always find similarities at first, but the more you spend time, the more you find differences. Already when I came from Nigeria, I noticed some differences, like if I now see a Beninese and a Nigerian in Helsinki, probably I would be able to distinct them. In general I would say that Nigerians are more nationalistic and more aggressive, also more Anglo-Saxon-culture centered. Beninese are, from my point of view, more elegant. One cannot expect the same working style as we have in Europe: it is more hierarchical in West Africa, sometimes you can use that for good purposes, but also for negative sides. And on that lays a larger problem. A Master can lead you into, but then also another Master can lead you out of the green pastures.

A good thing in Benin is that the roads are never good, which means they don’t speed up so much. Yes, here are accidents also, but for example compared with Vietnam, I feel safer in driving around.

How does it feel to go back home?

I have traveled a lot and changed places so many times, so I don’t get so much of that nostalgia anymore. Anyway, I appreciate now much more the present, small moments, feeling healthy and I am feeling a bit poetic even. I wonder, what will be the next present moment, where I am not thinking about future and maybe not worrying about it so much. I keep myself hysterically busy with the things I enjoy the most. Five weeks was surely enough for me to enjoy, travel, make good friends and also to work to an optimal level on the World Music School in Grand-Popo.

***

Pedro Aibéo is a trained Design Architect and Civil Engineer. He is at present a Kone Säätiö Research Fellow, a Visiting Associate Professor at UNAM University, Mexico and at Wuhan University of Technology, China, and a Lecturer and Doctoral Candidate at Aalto University, Finland on “Architectural Democracy”. He is the founder and Artistic Director of “Cidadania” theatre+games group, a professional Musician at Homebound, the founder and Chairman of the World Music School Helsinki, a drawing teacher at the croquis nights and at Kiasma and a comic novelist.

He spent five weeks in Grand-Popo as Villa Karo’s scholarship holder to research on the feasibility of a World Music School in Grand-Popo.

Harjoittelijan haavissa: Kari Rakkola

T(r)anssiharjoituksia kaatopaikalla – länsiafrikkalaista kehonkieltä oppimassa

Kari, mitä kuuluu juuri nyt?

– Hyvää. Vähän sekavaa, niin kuin aina ulkomailla, vaikka suomalaisena asuukin toisessa maassa. Monta asiaa ja kontaktia on ollut täällä hoidettavana yhtä aikaa.

Millaisia odotuksia sinulla oli ennen stipendiaattijaksoa?

– Ei mitään suurempia. Ainoa pelkoni oli se, että ne asiat joista halusin tietää, olisivat ainoastaan turisteille suunnattuja ja etten saisi alkuperäistä materiaalia. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaikka osasta asioita meille tarjoiltiinkin hieman pehmennetty versio. Tämä ei silti ollut vielä turistikamaa.

Kerro vähän siitä, mitä tulit tekemään: millaisia asioita tai projekteja?

– Minua kiinnosti se, miten perustarinoita kerrotaan kehonkielellä täällä ja etenkin tanssin avulla. Afrikkalaisia tulee Eurooppaan koko ajan yhä enemmän ja heidän kehonkielensä ymmärtäminen on ensiarvoista, myös teatterissa. Olettamuksenani oli, että parhaiten alkuperäiset traditiot kehonkielessä ovat säilyneet juuri uskonnollisissa rituaaleissa. Siitä syystä menimme moniin vodun-seremonioihin.

Löysitkö etsimäsi?

– Kyllä. Kokosimme melko hyvän määrän videomateriaalia, sillä saimme luvan kuvata viisi isoa erityyppistä seremoniaa ja kaksi pientä seremoniaa. Lähtökohtanani ei ollut etsiä mystiikkaa, uskonnollista transsia tai saada erityisiä kiksejä tästä asiasta. Joku olikin heti aluksi huolissaan, etten pettyisi etsiessäni näitä ja tuli valistamaan minua vodunin negatiivisista puolista. Ensisijaisesti halusin kuitenkin tutkia sitä, miten fyysinen kommunikointi täällä tapahtuu.

Mielenkiintoisia asioita olivat muun muassa vodunin poliittiset ulottuvuudet. Matkustimme naapurimaahan Togoon, jossa maan hallitus yrittää esimerkiksi vaikuttaa siihen, millainen pyhä kivi valitaan vuosittain syyskuussa järjestettävässä Pierre sacrée (suom. Uhrattu kivi) -nimisessä vodun-juhlassa. Kansanperinteellä on edelleen täällä suuri valta, myös yhteiskuntapoliittisesti. Synkkä puolikin vodunissa on tietysti olemassa. Olimme oikeastaan vain yhdessä sellaisessa sessiossa, jossa lähestyttiin tai edes hipaistiin tätä asian synkkää puolta. Tiivistetysti ja sen enempää kommentoimatta, kanan veret tuli juotua. Tämä ei kuitenkaan oman työni kannalta ollut oleellista, vaikka kokemuksena kylläkin hyvin mielenkiintoinen.

Mikä oli mieleenpainuvin asia Villa Karossa vietetyn viiden viikon aikana?

Ihan alussa ihmettelin, kun meidät vietiin jonnekin kaatopaikan tapaiselle, suoraan sanottuna aivan keskelle roskaläjää. Tällä paikalla järjestettiin todella kaunis ja erityinen seremonia, jolloin kaatopaikka muuttui ikään kuin upeaksi juhlasaliksi. Ihmisillä oli myös upeat vaatteet ja korut päällään. Ristiriita oli käsittämätön.

Näin näyttelijäntyön ohjaajana en ollut näkemistäni transseista erityisen vakuuttunut, mutta ilmeisesti ne kuuluvat eräänlaiseksi seremonian väliosaksi. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään transsiesitystä, joka ei olisi ollut harrastelijateatteritasolla. Tietenkin transsi on ihan mahdollista saada teknisesti aikaan rytmin, tanssin ja paikallisen pontikan eli sodabin avulla, mutta ei uskonnollisista syistä. Jos tietyllä tavalla itseään keinuttaa ja ottaa vähän voimajuomaa päälle, siitähän se lähtee. Tällä puolella ei itselleni kuitenkaan ollut mitään sensaatioarvoa.

Jos jotain kriittistä pitää sanoa, niin eräällä reissulla näimme, kuinka eurooppalaiset jakelivat paikallisille kaikenlaista rihkamatavaraa. Itselleni tuli sellainen vaikutelma aivan kuin he olisivat ruokkineet jotakin puluja. Tämä ei paranna kenenkään asemaa, sillä arvotus on väärä. Asetelma ihmisten välillä tulee kummalliseksi ja lopulta se synnyttää toisella puolella aggressiota ja vastapuolella ylimielisyyttä. Tällainen kohtaaminen ei ole aitoa.

Sen sijaan tilanne oli aivan toisenlainen vieraillessamme jokiveneretkellä saarella, jossa valmistettiin suolaa. Kohtaaminen saaren kyläläisten kanssa oli aitoa ja se tapahtui tasa-arvoisesti ilman tavaran tai lahjusten vaihtoa tai odotuksia. Kun ollaan samalla tasolla, se on hienoa. Siitä saa myös itse paljon enemmän. Onhan täällä mahdollisuuksia antaa rahaa esimerkiksi orpokodille ilman, että kenenkään omanarvontuntoon kajotaan. Myös se, että Villa Karo on luonut kontakteja pitkällä aikavälillä mahdollistaa sen, että sitä kautta tarvittavia tavaroita ja apua voidaan toimittaa mahdollisimman tasaisesti ja hallitusti eri kyliin.

Millä mielin palaat kotiin? Millaisia eväitä on kotiinviemisiksi?

– Hyvä, kun tuli tehtyä. Kotona tosin on täysi stressi on odottamassa. Olen siirtänyt töitä eteenpäin, enkä luultavasti ehdi käsittelemään tätä kokemusmäärää kuin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Dokumenttimateriaaliahan meille tuli lähes kahden pitkän elokuvan verran. Jospa sen joskus saisi avattua ja purettua.

Millaisia terveisiä lähettäisit henkilölle, joka harkitsee hakevansa stipendiaatiksi Villa Karoon?

– Kaikki suunnitelmat, mitä tälle ajalle tänne tekee, täytyy tehdä suurpiirteisesti. Jos yrittää kovin tiukkaa aikataulua laatia, siinä menee vain oma energia hukkaan. Ne asiat, joita halusin, tapahtuivat lopulta aika nopeasti. Minua auttaneet henkilöt tulivat itse tarjoamaan apuaan, mutta asiat ottavat välillä aikansa.

 

Kari Rakkola näyttelee sekä ohjaa näyttelijäntyötä Wienissä. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa elo-syyskuussa 2017.
Teksti: Liisa Manninen

Kari Rakkola (kolmas oik.) Togon pääkaupungissa Loméssa Pierre Sacrée -juhlissa Roland Bonimairin (toinen oik.), Tomi Päiväläisen (kolmas vas.) ja Liisa Mannisen (ensimmäinen vas.) sekä kyläläisten kanssa.

Villa Karoon valitut stipendiaatit kevätkaudelle 2018!

Villa Karon stipendiaatit on valittu. Odotamme innolla tulevan residenssikauden palmupuiden ja meren maininkien inspiroimia tuotoksia!

Jenni Haili, valokuvataiteilija, Kaisla Löyttyjärvi, näyttämötaiteilija & Marika Hyvärinen, säveltaiteilija (työryhmä Taiteilijakollektiivi KOLME)
Pirjo Havia, tietokirjailija
Aleksi Holkko, näyttelijä
Andreas Kalkun, taiteentutkija & Rebeka Põldsam, taiteentutkija (työryhmä)
Sami Kontola, lyömäsoitintaiteilija
Katriina Kurki, tietokirjailija
Aku Louhimies, elokuvaohjaaja
Anni Mattila, säveltäjä, muusikko
Menard Mponda, musiikinopettaja & Marco Oey, musiikinopettaja (työryhmä)
Markus Nivala, sirkustaiteilija & Emma Räisänen, sirkustaiteilija (työryhmä)
Laura Pyrrö, oopperalaulaja
Riiko Sakkinen, kuvataiteilija
Harri Tuominen, musiikkitoimittaja
Pekka Virtanen, tutkija

Villa Karon EDUFI-korkeakouluharjoittelijaksi on valittu Fabienne Zogg, jolla on afrikkalaisen kirjallisuuden tuntemusta ja kokemusta työskentelystä Ghanassa. Hän on Villa Karon 37. harjoittelija ja aloittaa työt tammikuussa.

Stipendien hakuaika syksylle 2018 on käynnissä 15. maaliskuuta saakka!