Akasia News

CAN 2017 À LISSA GBASSA – VILLA KARO

La Coupe d’Afrique des nations Total (CAN) qui a lieu tous les deux ans (sauf s’il y a la Coupe du monde de football la même année) est, effectivement, la compétition internationale de football la plus importante en Afrique. En 2017, nous sommes encore enthousiastes de voir ce qui se passe cette année.

Pour le moment le champion d’Afrique de football est l’équipe de la Côte d’Ivoire, qui a gagné en 2015. Malheureusement, cette année le Bénin n’était pas qualifié pour la CAN, donc les spectateurs finlandais à la Villa Karo sont en train de chercher une autre équipe à supporter.

Depuis le 14 janvier les projections de ces matchs ont été organisés chaque jour à 17h et 20h à Lissa Gbassa à la Villa Karo, pour que tout le monde peut venir voir ce qui se passe. Parfois, les matchs sont vraiment sous haute tension et de temps à autre on peut bien entendre les hourras et même les désappointements jusqu’à la plage ! Les projections vont bien continuer jusqu’à la fin de la coupe, et la finale se joue dimanche le 5 février à 20h.

Partagez aux amis et aux voisins! Sur Instagram, utilisez les hashtags #villakaro et #CAN2017_villakaro

Soyez les bienvenus ! Wézon loo !

Texte et photo: Caitlin Baran

Harjoittelijan haavissa kausi 3, osa 4: Jyrki Haapala ja Tero Puha

Taiteilija Tero Puha ja tanssija Jyrki Haapala saapuivat Villa Karoon tekemään omia projektejaan, mutta myös kuvaamaan yhdessä elokuvaa. Mennään utelemaan, miten siinä kävi!

Jyrki ja Tero palaavat kokkimme Yveten laittamalle lounaalle jokapäiväiseltä uintireissultaan. Seuraavana päivänä koittaa lähtö Cotonouhun, joten iltapäivällä on luvassa viimeisiä kuvauksia Mono-joen yli kurottavalla vanhalla sillalla. Viimeisten viikkojen aikana herrat on nähty keskustelemassa tiiviisti kohtauksista aamukahvin äärellä, tilaamassa kylän räätäleiltä roolihahmojen vaatteita ja pyöräilemässä pitkin kylää matkalla kuvaamaan – jotakin.

Millainen leffa sieltä oikein on tulossa?

Tero: ”Tarinallinen, fiktiivinen lyhytelokuva, joka kallistuu kauhugenreen ja jossa tunnelma ja liikkeellisyys ovat suuressa osassa.”

Tero on toiminut ohjaajana kameran takana ja Jyrki esiintyjänä linssin toisella puolella. Vaikka yhteistyötä on aiemminkin tehty, on matkassa ollut omat mutkansa.

Tero: ”Kuvaaminen on ollut haasteellista kahdestaan. Käytännön työssä olisi hyvä olla apuna ainakin kamera-assistentti – eihän meillä ole edes klaffia. Toisaalta olen jo aiempien projektien myötä tottunut mini-tiimillä työskentelyyn ja yritän nytkin selviytyä parhaani mukaan.”

Vajaan kuukauden stipendiaattiaika on käytetty tehokkaasti: Parin ensimmäisen viikon aikana parivaljakko loi käsikirjoituksen ja tutustui ympäristöön ja ryhtyi loppuajaksi tuumasta toimeen. Kuvausaikataulu on kuitenkin täytynyt mukauttaa luonnon olosuhteisiin.

Tero: ”Täällä pystyy käytännössä tekemään vain puolikkaita kuvauspäiviä, kolmesta seitsemään. Keskipäivällä on kuuma ja auringonvalo liian kirkas – kuva ylivalottuu (ND-suodattimet nimittäin unohtuivat Suomeen).”

Vaikka kylä tarjoaa kiehtovan visuaalisen ympäristön, suunnitelmat on tehtävä huolella.

Tero: ”Aluksi tutkittiin, mitä visuaalinen maailma ehdottaa, ja täällähän on upeita lokaatioita. Katsoo mihin tahansa, siellä on jo valmis elokuvasetti. Mutta tarina tapahtuu kahdessa paikassa, joten on pitänyt päättää, mitä voi tehdä Suomessa ja mitä on tehtävä täällä.”

Jyrki: ”Paikallisia avustajia on elokuvassa eri rooleissa, ja he ovat vieneet meitä lokaatioihin, joissa on mielenkiintoista työskennellä. Samalla tulee juteltua muustakin ja katseltua ympäristöä erilaisin silmin.”

Tero: ”Ollaan puhuttu keskenämme siitä, miten tullaan uuteen kulttuuriin; miten onnistutaan kunnioittamaan tätä kulttuuria eikä vain ottamaan siitä paloja.”

Tero on kiertänyt maailmaa erilaisissa taiteilijaresidensseissä – Pariisissa, New Yorkissa, Prahassa, Madridissa ja Edinburghissa – ja on lähdössä keväällä Ateenaan. Verrattuna esimerkiksi Pariisin Citéen, jossa on kerralla paikalla satoja taiteilijoita ympäri maailmaa, Villa Karo tarjoaa tiiviimmät sosiaaliset piirit.

Tero: ”Mua on vaikeuttanut se, etten puhu ranskaa, joten suora kontakti paikallisiin puuttuu. Toisaalta tämä on pieni yhteisö, jossa on yllättävänkin hyvin saanut järjestettyä asioita.”

Yhteistyössä tehdyn lyhytelokuvan ohella Tero on työstänyt omaa lokakuussa Lontoossa aloittamaansa valokuvaprojektiaan, johon hän on löytänyt kohteita – siis ihmisiä – paikallisten oppaiden avulla.

Jyrki puolestaan on keskittynyt rumpuun ja tanssiin.

Jyrki: ”Olen treenaillut länsiafrikkalaisia tansseja ja ottanut djembe-tunteja. Tunnen ennestään karibialaista tanssiperinnettä, jolla on täällä juuria. En ole opiskellut musiikin teoriaa ja menen ensimmäisenä kehollisesti musiikin rytmiin mukaan. Suomessa musiikkia lähestytään notaation kautta ja minulle se on vaikeaa. Täällä mennään suoraan rytmiin, niin että melodian kuulee soivan kehossa.”

Jyrkille on treenien myötä hahmottunut paikallisten tapa käsittää rytmiikkaan myös sävelkulut ja sointivärit.

”Ollaan tutkittu rummun lyöntitapaa, millaisin äänin se soi ja mikä luo grooven, sen rullaavan rytmin. Täällä tuntuu rytmin käyttö joka puolella – itsekin rupeaa kuuntelemaan lintujen laulua tai sointirytmiä.”

Liekö Afrikka antanut jotakin uutta taiteilijuuteen?

Tero: ”Vaikea kysymys – se hahmottuu ajan kanssa. Ainakin ihmisenä olemiseen.”

Jyrki: ”Täällä on muistanut, miksi liikun ja tanssin, miten siitä on nauttinut lapsesta lähtien. Opiskeluaikana tajusin, ettei mua kiinnosta niin paljon näyttämöllä tehtävä tanssitaide. Vaikutun kehollisesti helposti ympäristöstä, siitä miten ihmiset kantavat itsensä. Täällä tulee sama olo kuin Brasiliassa käydessä – että voi paremmin omassa kehossaan. Lattari- ja karibialaistansseissa olennaista on liikkeen variointi. Kun ymmärrät rytmiikkaa, sen ympärillä voi improvisoida, koska on hyvä olla liikkeessä. Suomessa kytätään, sitä, kuka tekee oikein; tutkitaan kompositiota, mutta ei sitä, mikä on sielu liikkumisessa.

Tämä on salliva ympäristö. Kuukausikonsertissakin ihmiset tulivat lavalle mukaan tanssimaan ja elämään – ei tarvinnut tarkkailla, onko se sosiaalisesti oikein. Ehkä suomalaisilla oma energia menee usein siihen, että kontrolloi toisia.”

Viimeisen päivän kiireet kutsuvat. Päästetään tarmokkaat taiteilijat töihinsä ja pidetään silmät auki tulevan elokuvan varalta. Miltä mahtaa näyttää grandpopolainen kauhu?

Teksti: Hilla Kaipainen
Kuva: Hilla Kaipainen (Jyrki ja Tero), muut kuvat Tero Puha (still-kuvia tekeillä olevasta elokuvasta).

Olympe Bhêly-Quenum ja Päättymätön loukku (Un piège sans fin, 1960)

Katkelma Olympe Bhêly-Quenumin romaanista Un piège sans fin (Päättymätön loukku):

Lähdimme Houndjlomêsta yhden aikaan. Samba antoi kyydin ystävänsä tyttärelle Abomeysta Founkillaan, ja koska edessä ei ollut tarpeeksi tilaa, minun oli matkustettava kauppatavaroiden seassa, niitä peittävän kuomun alla. Oikeastaan olinkin mieluummin takana suojassa, missä pystyin nukkumaan yön guavan, appelsiinin ja viljan tuoksuun kietoutuneena. Emme olleet ajaneet viittäkään tuntia niistä neljästä-, viidestätoista, jotka paluumatkamme kestäisi, kun näin kaartuvan kuomun alla puolihämärässä kyykäärmeen pään nousevan maissi- ja hirssisäkkien välistä. Pelko kouraisi minua ja melkein sai minut kirkumaan. Mutta kylmäverisyydellä, jota en edelleenkään pysty selittämään, avasin silmäni suuriksi ja kiinnitin katseeni käärmeeseen. Se näytti kasvavan, se nousi pystyyn: sen pää suureni, sen haarautunut kieli liikkui edestakaisin kiihkeään tahtiin. Esitin heittäväni sitä kivellä, jollaista minulla ei ollut; se ponkaisi minua kohti; ennen kuin se pääsi kuorma-auton toiselle laidalle, minä olin jo siirtynyt, ja se oli hädin tuskin ehtinyt asettua maissisäkille, jolla itse sekuntia aiemmin olin levännyt, kun tarrasin sitä kaulasta ja hännänpäästä. Minä puristin sitä… Se sylki, kiemurteli, kamppaili, ja minä puristin kaikin voimin. Pitkät ja vahvat kynteni viilsivät sen nahkaa, työntyivät sen vartaloon, ja minä venytin sitä… Tämän vaarallisen matelijan päästäminen päiviltä osoittautuikin hankalaksi. Tiesin kyllä, että kyy on erittäin myrkyllinen, mutta en olisi ikinä uskonut sitä niin vahvaksi ja sinnikkääksi. Hikoilin saavikaupalla venyttäessäni sitä, kuulin sen nikamien rasahtavan, sitten se lakkasi kamppailemasta.

Kyy oli kuollut, mutta koko loppumatkan pitelin sitä käsieni väliin pingotettuna upottaen kynsiäni sen verta ja tahmeaa nestettä tihkuvaan ruumiiseen kuin peläten sen heräävän henkiin ja hyökkäävän kimppuuni heti, jos heittäisin sen täyttä vauhtia kiitävän ajoneuvon nurkkaan. En ummistanut silmiäni ennen saapumistamme Founkillaan.

Kun kuorma-auto pysähtyi Kinibassa talomme edessä ja Samba tuli avaamaan kuomun, astuin ulos kyykäärme käsissäni. Äitini näki minut, kiljahti kauhusta, minä heitin käärmeen maahan, ja kuljettaja, hänen vaimonsa ja Abomeysta tuotu nuori tyttö lähtivät karkuun. Isäni vakuutti heille, että käärme oli kuollut, ja niin he palasivat. Kun ihmiset sitten kyselivät, minä kerroin taistelustani kyytä vastaan. Jotkut naapurit, joille Samba toimitti tilauksia, saapuivat paikalle lyhtyjen kanssa kuultuaan kuorma-auton metelin ja äänitorven. Isäni käski kertoa heille käärmeestä, minkä teinkin uudestaan, liioitellen hieman.

Minusta puhuttiin ihaillen, nuoret ja vanhat saapuivat kuulemaan urotyöstäni, ja minä kerroin siitä aina vähän suurennellen, kuitenkaan unohtamatta tosiasioita, sillä minua kiinnosti yksin totuus.

Olympe Bhêly-Quenum on beniniläinen kirjailija, joka syntyi vuonna 1928 Ouidahin kaupungissa. Hänen äitinsä oli vodou-papitar. Bhêly-Quenum suoritti tutkinnot antiikin kirjallisuudesta, sosiologiasta ja antropologiasta Ranskassa, ja on työskennellyt siellä muun muassa latinan ja kreikan opettajana. Hänen esikoisromaaninsa Un piège sans fin ilmestyi vuonna 1960. Romaanien ohella Bhêly-Quenum on julkaissut novellikokoelmia ja artikkeleita. Hän on päätoimittanut lehtiä La Vie Africaine ja L’Afrique Actuelle, jonka perusti yhdessä vaimonsa kanssa. Bhêly-Quenumille myönnettiin Grand Prix littéraire d’Afrique noire -palkinto vuonna 1966.

*

Tekstin on kääntänyt Katja Raunio, joka vietti kuusi viikkoa Villa Karossa syksyllä 2016. Kuvassa Tapani Mikkosen litografia BIDA II (2001, 97cm x 63cm), josta Villa Karo on painattanut postikortteja.