Akasia News

Musiikkia museoon!

Kantelisti Aino Kurki ilahdutti Grand-Popon väkeä torstaina 3.11. pitämässään pikku konsertissa Villa Karon museossa. Ainon kumppaneina soittivat ja lauloivat Steve Abeni ja Ewa Tohinnou. Tässä makupala muusikoiden kulttuurisesta coctailista:

Ainolla on reilun kuukauden stipendiaattiajan jälkeen melko kaikkensa antanut olo. Beniniin tulon jälkeen työsuunnitelmat menivät heti uusiksi, mutta paikallisten kanssa harjoittelu ja jamittelu on ollut inspiroivaa. Edes kanteleen kielet eivät ehtineet ruostua puhki.

”Jokaisella tuntuu olevan alkuun vähän pöllämystynyt vaihe, kun tajuaa että ahaa, tämä on tällainen paikka. Varmaan vasta kotona alkaa raksuttaa, mitä täältä on tarttunut mukaan. Nyt on vielä liian kuuma ajatella.”

Grand-Popossa oleskelu saattaa poikia yhteistyökuvioita Ranskassa vaikuttavan Ewan kanssa. Ewa liittyi Ainon ja Steven treeneihin ja esiintyi Ainon lähdön jälkeen oman capoeiraryhmänsä kanssa Villa Karon kuukausikonsertissa 5.11.2016.

Suomen puolella Ainoa työllistää Afrotysonia, maailmanmusiikkiyhtye, johon Ainon lisäksi kuuluvat Sonja Korkman ja Macoumba Ndiaye.

Kannattaa käydä kurkkaamassa Afrotysonian FB-sivut ja pitää silmällä yhtyeen levyä, joka on nyt miksausvaiheessa ja ilmestyy ensi vuonna!

Teksti ja video: Hilla Kaipainen

Harjoittelijan haavissa kausi 3, osa 3: Tero Liete

”Koska päivällä on liian kuuma, siksi yöllä juoksee puuma.”

Päivän paahde laantuu pilviseksi illaksi, joka helpottaa paitsi uusimpien Grand-Popoon tulijoiden oloa niin myös meitä jo pari kuukautta hiekkaisia katuja tallanneita. Johan hellittävät myös epämääräiset terveysoireet, joiden kanssa olemme kärvistelleet itse kukin. Lähdemme Teron kanssa juomaan tilkat La Béninoisea. Vuorotteluvapaavuottaan viettänyt musiikkitoimittaja Tero Liete juhlii nyt kahdeksatta viikkoaan Villa Karossa. Piakkoin on aika palata taas katsomaan, vieläkö YLE:llä on työpaikka tallella.

Mitä olet täällä tehnyt?

– Olen yrittänyt kuunnella musiikkia vähän joka paikassa ja saanut pari vinyyliäkin ostettua.

Teron pienimuotoinen vinyylinmetsästys on siis tuottanut tulosta – kaikkia kiekkoja eivät ole pilanneet ilmasto tai paikallisten tyyli varastoida vinyylejä seinäkoristeina. Kokoelmiin liittyy mm. Orchestre Poly-Rythmo de Cotonoun levy.

Hesarin nettiversion ahkera lukija on tutkaillut musiikillista maailmaa myös verkosta, josta löytyy suurin piirtein jokainen levylle päässyt beniniläisartisti. Muutkin työt ovat pitäneet koneen ääressä.

– Olen purkanut noin 10 tuntia haastatteluja ikuisuusprojektiani varten. Valmistelen teosta Raahen seudun rockista 60-luvulta tähän päivään. Tein haastatteluja muutama vuosi sitten, nyt on tarkoitus raapia kasaan jonkinlainen kirjallinen esitys. Siinä taitaa olla järkevimmät asiat, mitä olen täällä tehnyt.

tero-terassilla

Oletko tehnyt epäjärkeviäkin asioita?

– En ainakaan tunnusta.

Kirjaprojekti sai uutta potkua, kun Raahen museo järjesti kesänäyttelyn raahelaisesta bändihistoriasta.

– Sain uutta matskua ja kuvia, kun museon amanuenssit tulivat avuksi keräämään materiaalia. Samalla tuli otettua yleisempää näkökulmaa aiheeseen, vaikka olenkin kirjoittanut lähtökohtaisesti subjektiivisesti.

Raahen seudun musiikilliseen historiaan luulisi saavan ainakin analyyttista etäisyyttä täällä Atlantin äärellä.

– Kun aloitin kirjan, olin Borneolla, kommentoi Tero ja virnistää.

Ei välttämättä tsetse-kärpänen, mutta ainakin jokin matkailukärpänen on stipendiaattiamme purrut. Tero on kiertänyt pitkin eri mantereita ja tuntee Afrikasta jo ennestään Tansaniaa, Gambiaa ja Norsunluurannikkoa. Edellisenä viikonloppuna Tero kävi Loméssa keikalla Ranskan kulttuuri-instituutissa. Pääesiintyjänä oli Elom 20ce.

– Se oli aika hyvä läpileikkaus Länsi-Afrikan musiikista; lämppäribändeissä kuului perinteistä afrikkalaista ja toisaalta räpähtävää, reggaevaikutteista julistavaa sanomaa.

– Musiikki tunkee täällä läpi joka paikasta; perinteet ja vanhat klassikot, kaikkien tuntemat iskelmät ovat merkittäviä. Paljon kuunnellaan ranskalaisia räppäreitä ja autotune on valitettavasti täälläkin käytössä. Artikkelissani tulevassa Akpé-jäsenlehdessä pyörittelen sitä, mitä täällä on kuulunut.

Itse olin viikonloppuna hautajaisissa, joissa eri seurueet soittivat kukin omaa musiikkia neljältä suunnalta, täysillä tietysti. Sain sitten selitykset paikallisista rytmeistä: tuo on agbadja, Grand-Popon ensimmäinen rytmi, tuo taas Lokosan gogomi ja tuo Abomeyn zeni.

– Tämä ajattelu on periytynyt esimerkiksi Jamaikalle, jossa puhutaan eri rytmeistä.

– Mitä huomaa ihan ravintolabändeistä tai niistä, mitä näki Ghanassa – onhan täällä ihan mielettömiä soittajia, varsinkin rytmiryhmät. Svengiä riittää, vaikka kyseessä olisi ihan tuntematon orkka.

Kylän rytmeissä valkonaamana elely on puolestaan ollut varsin leppoisaa. Kuitenkin:

– Ei reissusta koskaan palaa samanlaisena. Matkalla huomaa, että joka paikassa on kiltimpiä ja fiksumpia ja hömelömpiä ihmisiä. Ei me niin erilaisia olla. Tällaiset paikat muistuttavat siitä, miten voi olla vähään tyytyväinen, ja opettavat nöyryyttä. Täällähän ei sinänsä näy äärimmäistä kurjuutta. Kaikille löytyy ruokaa ja katto pään päälle. Lapset ovat onnellisia, vaikkei heillä olekaan iPadeja.

Onko jaossa hyviä vinkkejä uusille tulijoille?

– Torille kannattaa mennä lauantaisin. Vincentin pizzapalvelu on omaa luokkaansa, sitä kannattaa hyödyntää. Eikä kannata jättää ranskan oppikirjoja kesän ajaksi pöydälle makaamaan. Ja Kwassille tuliaisiksi kossua!

Lisävinkki chilifanaatikoille: Terolla on ollut tapana kuljeskella ravintoloihin pari chilipippuria taskussa, sillä yovoille tehty ruoka ei yleeensä ole tarpeeksi tulista.

Matka Suomeen käy Istanbulin kautta. Idän ja lännen tarunhohtoisessa kohtaamispaikassa suunnitelmissa on suutarilla käynti.

– Tiedän sieltä kaverin, joka tekee upeita mokkanahkakenkiä.

Toivotamme Terolle hyvää paluuta Suomeen ja vähän räntäsadetta! Räntäsateesta tulee vielä paluupostissa varoituksen sana chilifanaatikoille: Cotonoun lentokentällä vaanii chilipoliiseja! Siis turvatarkastajia, jotka eivät sallineet pimentin ystävän ujuttaa käsimatkatavaroihin niitä kaikkein tulisimpia chilipippureita, mitä torilta löytyi.

Teksti ja kuva: Hilla Kaipainen

Il y a des mers sur la Lune ?

Hier soir, nous avons installé un télescope sur la plage à côté de la Villa Karo. La nuit était douce et venteuse mais, comme d’habitude, il y avait beaucoup d’humidité dans l’air, ce qui nous a empêché de voir les étoiles moins brillantes. Quand même, il est toujours impressionnant de regarder les merveilles du ciel de près. Le devoir à faire à la maison: apprendre plus sur les mers, les cratères et les montagnes de la Lune!

Le télescope a été apporté à Grand-Popo par notre boursier Tuukka Perhoniemi il y a un an. L’appareil est actuellement placé à la Villa Karo et pourra être monté en principe n’importe quand les amateurs du ciel le demandent. A cet égard, nous souhaiterons à inviter les aimables gens de la localité à admirer l’étendue de l’univers avec nous !

katja

Notre boursière Katja Raunio en train de chercher son étoile. Kirjailija Katja Raunio katsomassa kauas.

Vuosi sitten stipendiaattimme Tuukka Perhoniemi lahjoitti Villa Karoon teleskoopin. Eräänä kalanhajuisen päivän viileänä iltana laitoimme kaukoputken pystyyn ja käänsimme katseet kohti taivaanlakea. Ilmassa oli paljon kosteutta, mutta ehdimme ihailla nopeasti taivaanrannan taakse laskenutta Venusta, Marsia ja Kuun röpelöistä pintaa. Kotiläksyinä täytynee kerrata kuuntieteen perusteita. Nyt superkuun aikaan siis katse kohti Rauhallisuuden merta ja Taurusvuoria!

Kevään 2017 stipendiaatit!

Keväälle 2017 valittiin jälleen 15 stipendiaattia. Grand-Popon Villa Karoon matkustaa vuodenvaihteesta alkaen nämä taiteilijat:

Sirpa Aalto, kuvataiteilija
Pietu Arvola, äänisuunnittelija
Anders Bergman, performanssitaiteilija
Nuno Escudeiro, elokuvataiteilija
Rauli Katajavuori, sirkustaiteilija
Mina Laamo, elokuvataiteilija
Maria Lax, valokuvaaja
Pentti Luomakangas, muusikko
Laura Merz, kuvataiteilija
Ervi Sirén, koreografi
Tuomas Skopa, muusikko
Piia Suomi, kuvataiteilija
Aleksi Tanhuala, muusikko
Maija Toivanen, valokuvaaja
Anna Törrönen, elokuvataiteilija

Villa Karon CIMO-korkeakouluharjoittelijaksi on valittu Caitlin Baran. Hän on Villa Karon 35. harjoittelija ja aloittaa työt tammikuussa.

Stipendien hakuaika syksylle 2017 on käynnissä 15. maaliskuuta saakka!

Benin

Beninin parlamenttivaalien katumainos. Kuva: Hans von Schantz (2016)

 

Harjoittelijan haavissa, kausi 3, osa 2: Erkki Luoma-aho

Erkki Luoma-aho istuu rauhallisena Villa Karon kirjaston pöydän ääreen. Viereisessä hyllyssä komeilee Erkin kokoelmaan lahjoittama teos kivien kertomista tarinoista – kalliomaalausten ja kiveen jääneiden jälkien herättämää mielikuvituksen leikkiä, jossa totuus ja taru sulautuvat pieniksi ja suuriksi elämän kohtauksiksi.

Miksi tulit Villa Karoon?

Olen kiinnostunut vanhoista kulttuureista ja myös fiktiivisistä tarinoista. Nyt on mahdollista ottaa faktaakin mukaan, näistä paikallisista kulttuureista kun on kirjoitettua historiaa. Dahomeyn kuningaskunnan menneisyys on värikkäämpi ja aika lailla julmempikin kuin aiemmin tiesikään. Kuningaskunnan sukulaisuussuhdesysteemit ovat osoittautuneet aika tavalla monimutkaisiksi, eivätkä kaikki palaset ole loksahtaneet vielä kohdilleen. Selviteltävää riittää vielä.

Vodun on tietysti toinen juttu, jota tulin tänne tutkimaan. Se on yllättänyt, miten laajalti se on mukana yhteiskunnassa. Jossain vaiheessa tarinoita tehdessä tuli idea, että pitää päivittää vodun-jumalat nykypäivään – mutta kun paikalliset ovat jo tehneet sen itse. Jokaiseen toimeen liittyy omat uskomuksensa.

Lomén fetissimarkkinoilla tuli vastaan ”puhelinfetissi”: patsaassa oli reikä, johon sai puhua toiveensa, kuten mitä tarvitsee matkalla. Kun reikä suljettiin, toiveet pysyivät mukana ja toivat suojelusta.

“Niin, tässä mäkin juon teetä kun joku sanoi mulle että henkien mukaan sun ei kannattaisi juoda kahvia.”

Mainitseehan Vakkurikin jossakin kirjassaan sen, että jos auto hajoaa matkan päälle niin siinä ovat henkien voimat vaikuttamassa. On täällä enemmän kohtalonuskoa.

Tietysti olen ollut innostunut kaikista matkoista, kuten matkasta Pohjois-Beniniin. Pendjarin kansallispuisto sinällään oli kokemus.

Alkuperäissuunnitelmissa oli käydä katsomassa kalliotaidetta naapurimaissa, mutta se ei nyt turvallisuustilanteenkaan vuoksi kannattanut.

Kulttuureihin tutustuminen on tietysti loppumaton sarka. Mutta olin täällä lähinnä kuvamateriaalinhakumatkalla, ja on sellainen olo, että olen edennyt töissä hyvin. Alkuun oli vähän hämmentynyt olo kulttuurien erilaisuuden takia, vaikka aiemmin olenkin ollut Sahelin ja Saharan alueella, Etiopiassa ja Tansaniassa. Onhan täällä väkeä aika paljon neliökilometrilla – kun Saharaan vertaa!

Millainen kohde Afrikka on valokuvaajalle?

Täällä rannikolla säät vaihtelevat ääripäästä toiseen – on valoa ja varjoa. Mainingit, jotka yllättäen murtuvat rantaan, kiehtovat. Meri on osittain pelottava – kun on kuullut näistä vaarallisista virtauksista – mutta ympäristö on kuitenkin rauhoittava. Vaikkakin joskus kovaääninen!

Pimeä täällä yllättää äkkiä – valokuvaajan pitää olla toimelias, jos haluaa vangita iltaruskon.

Se oli yllätys, että ihmisten kuvaamisesta ei välillä selvästi pidetä. Lupaa kysymättä ei ainakaan parane kuvata. Voihan olla, että sielu viedään.

Joku selitti, että kun täällä käy kaikenlaista “ammattivalokuvaajaa” kuvaamassa, niin paikalliset eivät välttämättä saa siitä lantin lanttia. Se voi tietysti vaikuttaa asenteisiin.

Olen kyllä kuvannut lintuja, liskoja, perhosia – mutta käärme on vielä pyydystämättä!

Mitäs teet Suomeen palattuasi?

Kuvamateriaalia on sen verran – siis muualtakin kuin Grand-Poposta – että eiköhän siitä saa näyttelyn aikaiseksi.

Vielä on hakusessa [täältä saadusta materiaalista tehtävän] kirjan muoto. Pitää saada kiinni paikallisesta tarinankerronnasta myös Villa Karon kirjastosta lainaamieni kirjojen avulla – saada kuninkaat ja orjat puhumaan itse omalla äänellään. Suhteuttaa kuninkaat, orjuus ja voodoo nykypäivän ilmiöihin ja elämänmenoon, mopotakseihin, bensaan – ei pahassa, mutta hieman humoristisessa mielessä.

Elina [Hakkarainen, toinen tämänhetkinen stipendiaatti] kun tutkii vihapuhetta, niin tuli mieleen tämä voodoon harhaoppi Haitissa – jossa pistellään neuloja nukkeihin ja jota täällä kaiketi pidetään noituutena. Nykyisin on kehitetty toisenlainen harhaoppi, jossa ei ole neuloja tai nukkeja vaan pisteliäitä puheita, jotka kohdistuvat suoraan henkilöön. Eikä sitä ole kehitetty täällä vaan Euroopassa.

14632756_10154573509913555_1693490934_o

Mielikuvitus liikahtelee aamupäiväisen kirjaston rauhassa. Ouidahissa orjien tiellä tuli vastaan ”unohduksen puu”, jossa laivoihin kulkevat orjat kiersivät puun unohtaakseen kotinsa, kansansa, uskontonsa, naiset seitsemän ja miehet yhdeksän kertaa. Erkki mietiskelee, että samaan tyyliin voisi unohtaa paitsi menneisyyden, niin myös tulevaisuuden asioita – sellaisia, joita synneiksikin voisi kristillisesti kutsua – ja visioi unohduksen paaluja, jotka pystytettäisiin takapihalle ja etupihalle. Kiertämällä takapihan paalua vastapäätään unohtaisi menneisyyden, ja kiertämällä etupihan paalua myötäpäivään unohtaisi ne tulevaisuuden turhat asiat.

Grandpopolaiseen elämänrytmiin ei sovi pikkutarkka aikataulutus. Paikallinen aikakäsitys nousee esiin, kun Erkki suunnittelee uudenlaisia fetissejä, kuten viisaritonta kelloa. Niin, tai miksipä ei ranteeseen laitettavaa, led-valoilla toteutettavaa aurinkokelloa!

Ihmettelemme Villa Karon kirjastossa nököttävää tummaihoista puupatsasta, joka kantaa attasean laukkua. Erkki päättää kuvata herran ulkona mosaiikin ”shakkilaudalla”, joka edustaa kulttuurien kohtaamista. Mies kohtaa patsaan.

Kun katselemme silinteripäistä herraa kompassilla, sen huomaakin jo: sehän on aurinkokello!

 

Teksti ja kuva: Hilla Kaipainen