Akasia News

Lähdön tunnelmat

Villa Karon harjoittelija Emmi Holm jututti koti-Suomeen palaavia stipendiaatteja.

Villa Karon syksy on jo pitkällä; harjoittelijan näkökulmasta katsottuna stipendiaatteja tulee ja menee. Alla journalisti Tanja Seppäsen ja muotoilija Reetta Lukan fiiliksiä heidän lähtöään edeltävänä päivänä. Tanja tuli Villa Karoon kirjoittamaan faktaa ja fiktiota, Reetta sen sijaan haki inspiraatioita ja uusia tuulia tekstiilisuunnitteluun. Kumpikin heistä oli ensimmäistä kertaa Afrikassa.

Minkälaiset vaikutelmat sinulla on Grand-Poposta?

Tanja: Täällä on erittäin turvallinen olo, voi helposti liikkua pimeällä yksin. On myös kotoinen olo. Loppua kohti kylän miehet jättivät minut rauhaan, mikä oli mukavaa! Pientä ”häirintää” lukuunottamatta ihmiset ovat olleet todella mukavia.

Reetta: Kun ajoimme ensimmäistä kertaa Villa Karolle Alphonsen kanssa, muistan, kuinka näkymän pienuus yllätti. Grand-Popo on monen ihmisen kotikylä, silti kaikki rakentaminen on niin pienimuotoista ja vaatimatonta. Täällä on Suomeen verrattuna täysin erilaista, mutta silti on helppo olla. Saman tien olin kuin kotonani! Koen, että meren läsnäolon vaikutus on tälle paikalle suuri, vaikka siellä ei uidakaan. Meri tuo kauneutta ja tietoisuuden muusta, isommasta maailmasta. Lisäksi ilma on raikkaampaa. Huomasin eron heti, kun liikuimme sisämaassa. Toivon aina, että vesi olisi lähellä.

Mikä oli mieleenpainuvin kokemuksesi?

T: Kadulla päristelevät mopot muistan vielä pitkään: ne voivat kuljettaa mitä tahansa! Erilaiset voodoo-uskontoon liittyvät seikat ovat minulle vielä hämärän peitossa: mikä se oikeastaan on? Tuntuu, että voodoon ympärillä pyörii paljon salaisuuksia. Eläminen yleensä on täällä hyvin erilaista.

R: Retki Ganvién alueelle oli ikimuistoinen. Paikkaa kutsutaan Afrikan Venetsiaksi, mutta kokemus yllätti silti. Paikassa oli jotain niin outoa erilaista, etten tiedä voisinko löytää samanlaista maisemaa mistään muualta. Minua kiehtoo, miten koko elämä voi mukautua vesielementtiin. Kaikki on veden keskellä. Siinä oli jotain todella mahtavaa. Uskon, että Ganvién retkeltä putkahtelee muistoja mieleeni vielä pitkän aikaa.

Millä tunnelmilla lähdet kotiin päin?

T: Minulla on odottavat tunnelmat. Toivon, että kotona selviävät ne asiat, jotka ovat jääneet ymmärtämättä. Pienen taustalukemisen jälkeen odotan, että asiat loksahtavat paikoilleen. Olen myös tyytyväinen, etten ole ollut hirveän kipeä, täällähän voisi sattua vaikka mitä! Olen nyt myös oppinut, että pystyn tekemään töitä eli kirjoittamaan paremmin kylmässä kuin kuumassa ilmastossa.

R: Kyllä tulee hieman ikävä paikkaa ja kokemuksia. Olen todella kiitollinen, että olen saanut kokea kaiken tämän. On niin mahtavaa, että pääsin tänne ja annan kokemuksen heijastella elämääni jatkossakin. En ole niinkään surullinen lähdöstä vaan lähinnä onnellinen kaikesta koetusta. Onneksi uskalsin lähteä!

Antropologin tunnustuksia

Villa Karon syksyn harjoittelija, antropologi Emmi Holm pohdiskelee eettisyyttä, ymmärtämistä ja vastuuta.

”Ei sitä kukaan kuitenkaan lue”. Sanat, jotka nousivat monta kertaa mieleeni kenttätöitä tehdessäni Lagosissa, Nigerian väkirikkaimmassa kaupungissa. Vähättelevä ajatus nousi kuin tyhjästä aina, kun olin epävarma keräämäni tiedon todellisuudesta. Pohdin ymmärsinkö informanttejani tarpeeksi hyvin, olinko kysynyt oikeanlaisia kysymyksiä tai oliko jokin asia jäänyt epäselväksi kaikesta väännöstä huolimatta. Elämäni helpottamiseksi tuudittauduin ajatukseen siitä, ettei kukaan, etenkään paikalliset informanttini, luultavasti tulisi ikinä lukemaan graduani. Hieman ristiriitaista, sillä kirjoitin graduni englanniksi, juuri läpinäkyvyyden takia. Ja jotta mahdollisimman moni sen voisi lukea.

Pääsin peloistani yli ja sain lähetettyä Nigerian elokuvateollisuutta käsittelevän antropologian graduni lagoslaiseen yliopistoon, jonka henkilökunta auttoi tutkimustani suuresti. Jännitin jatkuvasti jonkun osoittavan tekemäni asiavirheet: ”et ole ymmärtänyt kulttuuriamme tarpeeksi hyvin”, ”esität meidät väärässä valossa”, ”en sanonut noin”. Kritiikkiä ei kuitenkaan tullut. Ehkä olin ymmärtänyt asiat ”oikein” tai sitten olin painottanut tarpeeksi antropologisen tiedon subjektiivisuutta. Tai sitten yksinkertaisesti kukaan ei lukenut graduani.

Tästä vinkkelistä katsottuna entisaikojen antropologeilla oli helpompaa. Matkanteko 1900-luvun alkupuolella oli varmasti hurjaakin hurjempaa, mutta riippuen tieteentekijän moraalisesta kyvykkyydestä antropologit saivat varsin vapaasti päättää mitä kertoa tutkimuskohteestaan. Kaikki oli erilaista kotimaahan verrattuna, ja usein erilaisuuksista kertominen meni ymmärtämisen edelle. Bronislaw Malinowskin, osallistuvan havainnoinnin oppi-isän, ei varmasti tarvinnut jännittää tutkimuskohteidensa kritiikkiä: tuskinpa kukaan Trobriand-saarten asukas olisi päässyt käsiksi hänen elämästään tehtyyn tieteelliseen teokseen, saati ymmärtänyt sitä. Tutkijalla itsellään oli täysi vastuu, ja tekstin länsimainen kohdeyleisö sai päättää, oliko kerätty tieto validia ja kiinnostavaa vai ei.

Tänä syksynä noussut paikoin ärhäkkäkin keskustelu vodun-uskonnon kuvaamisesta Suomessa toi mieleeni kenttätöiden aikaiset kokemukseni. Miten kuvata omia kokemuksiaan vieraassa kulttuurissa? Itsekin allekirjoitin antropologian eettiset ohjeet ennen kentälle lähtöäni. Lupasin kerätä etnografista materiaalia informanttejani kunnioittaen, heidän yksityisyyttään ja kulttuuriaan loukkaamatta. Totta puhuen unohdin ohjeet heti Lagosiin päästyäni. En uskonut, että ne varsinaisesti koskivat minua, enhän tutkinut mitään tulenarkaa, vaan julkisuuteen tottunutta elokuvayhteisöä. Informanttien julkisuudenhakuisuus ei kuitenkaan ole syy löysäilyyn etnografista tietoa kerättäessä. ”Ei sitä kukaan kuitenkaan lue” -päätelmä ei yksinkertaisesti toimi nykypäivänä.

Internetin ja sosiaalisen median aikana kaikilla on ainakin teoriassa pääsy vapaasti julkaistuun materiaaliin ja mahdollisuus myös kommentoida sitä. Tieteentekijät, taiteilijat ja muut seikkailijat eivät enää pääse helpolla; ei ole ”ihan sama”, mitä ja ennen kaikkea miten tutkimuskohteestaan kirjoittaa. Maailma on siis muuttunut lähemmäksi sitä globaalia verkostoa, josta niin usein kuulin ja itse kirjoitin opintovuosinani. Antropologin(mielisten) ja tutkittavan suhde on muuttunut tasa-arvoisemmaksi. Ja hyvä niin!

Kaiken tämän keskustelun siivittämänä päätin tehdä itseäni pelottavan asian: alla olevasta linkistä pääsee lataamaan graduni. Ladatkaa, lukekaa ja laittakaa antropologi vastuuseen!

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/135400

Everyday Life of Benin?

Finnish photographer Juha Metso’s exhibition “Voodoo – Afrikan arkea” (“Voodoo – Everyday Life in Africa” or “Glimpses of Everyday Life in Africa”) opened this week, and some of the exhibited photos were available for public already through Helsingin Sanomat’s web article earlier in September. The photographs represent powerful images of Vodun practices in Benin. The aesthetic and dramatic features of the situations are emphasized – through the use of black and white images, capturing sudden groans and strange movements of people, and creation of strong contrasts – but the photos also depict controversial themes such as animal sacrifice, and show places that are traditionally forbidden from people who are not adepts of the religion.

While aesthetic and artistic, the photos have also received critical feedback in social media and in discussions of the Beninese and also of the Finns who have shared a glimpse of Beninese life or of Vodun religion. Especially the exhibition title’s and text’s (which is also published online) claims that the photos offer views of common life in Africa (“Afrikan arkea”) or show a “sincere” depiction of the Beninese “reflecting themselves as if there were no one else around” is under scrutiny. We gathered together a few points of view that have come up during the discussion.

In the article by Helsingin Sanomat Metso ends his interview with a self-reflective statement:

“When one photographs others, one photographs himself.”

This insight is however omitted in the exhibition text by journalist Matti Tieaho, and a different view – which suggests that the photos depict “primitive locals” and bring the viewer to “the times of the missionaries” – becomes emphasized. The critical view concerning the photographs is that the pictures and their objects are chosen in a manner that supports stereotypes, and thus spread a problematic image of Benin and especially of Vodun, which is, like the Helsingin Sanomat’s article correctly notes, an everyday religion (just like Christianity, Islam, or Rastafarism) in Benin.

The everyday life, however, is not exactly what the images depict according to the Beninese: “These still photos, removed from the context, are deliberately shocking and can be interpreted in many false ways”, Beninese visual artist Victor Amoussou comments. He explains that:

“The photographer is obviously a talented professional, but does not understand what he has captured. In the eyes of someone born in the culture these images are theatrical, some even offensive, especially when claimed they represent everyday Vodun. This is surely not the way to build comprehension between different cultures, this is a moral crime.”

And as Finnish-Beninese musician Gildas Houessou points out:

“At some point we need to stop disrespecting the other cultures. Some of the photos are unfair and out of their context they give a shock effect. But are they really everyday life of Benin? These photos give an image of raw and uncivilized life in our country. Seeing these pictures abroad does not give anything more than a scary Hollywood image of us. Benin is still a calm and peaceful country. This is certainly not every day life of Beninese people.”

Finns attest to the discrepancy between different perspectives. Villa Karo’s former director, writer Miikka Pörsti comments that:

“This visually fantastic series of photos speaks more about the person behind the camera than of those in front of it, as photographer Juha Metso suggests in the related text. But the downside of this is that a few more people will, in vain, be afraid of Benin after seeing these photos.”

Also Jeanette Heidenberg gives an idea of the Finnish perspective:

“The use of black-and-white can be artistic, but to me it creates a distance, making the people in the pictures seem primitive and from a different time. Why were there no more everyday pictures? The text clearly states that Vodun is an everyday thing, but none of the pictures are of people who do things that a Finn can relate to as everyday things. Just kids playing football, for instance, would have been relatable.”

Metso’s photos and exhibition are connected to a book by the same title, also released this week. In the book the photos go along with texts written by writer and director of the board of Villa Karo Juha Vakkuri.

The director of the Society of Finnish Composers Annu Mikkonen commented the photos in relation to the texts, and has an optimistic view about the Finn’s abilities to relate to foreign cultures. According to her, even though the forms of everyday life are different all around the world, they share common features, and this supports understanding:

”I believe that the book is most interesting to people who are interested in other cultures and who understand cultural differences. Those who are looking for a sensation will probably be disappointed.”

As Miikka Pörsti points out, Metso’s photos have opened up an important discussion about the visual and textual representations of Benin and Beninese in Finland, and we hope that the discussion continues. In Jeanette Heidenberg’s words:

“Understanding another culture takes time and respect.”

***

There will be a special issue about the representations of “Africa” and “Africans” in Finland in the next volume of Villa Karo’s journal Akpé. Proposals for essays and comments can be sent to toimisto@villakaro.org by 20th October and the deadline for full texts (max. 2000 characters with spaces) is 20th November 2014.

Text: Anna Ovaska

***
Juha Metso’s exhibition presentation text by Matti Tieaho in English, translated by Leea Pienimäki-Amoussou

Juha Metso in Africa, in the times of the missionaries

We all know the exotic travel stories written by our friends, in which the most important tourist attractions, strange animals, the overwhelming heat, the lack of infrastructure and bizarre primitive locals are mentioned.

Extra points can be achieved by friendships from the country in question. An African Facebook-friend belongs to the basic equipment of every Finn who has language skills. Yet all of us who have travelled far away know how difficult it is to reach a sincere connection with people who live in a strange culture.

When did you last see an African photo, where the depicted people live like there is no one else present?

You cannot find a social message in Juha Metso’s Voodoo-photos. No deliberate some-gestures (gestures created for social media) or arrogant visual rebellion. All intentional communication has been cleared out of Metso’s photographs. The Beninese mirror themselves in the photos as if there is no one to see them.

In his Voodoo-photos Metso takes the viewer to the black-and-white era, when the missionaries invaded Africa. Witchery, the living and the dead, goats, cocks, and people living in their time bubble rush to Finland in Metso’s images. The black-and-white transforms into bright colors.

[Added text: -Matti Tieaho / Kouvolan Sanomat]

Metso photographed Africans for two months in late 2013 in Benin, West Africa. [Added text: This exhibition represents his views and experiences, seen through the eyes of a Finnish primitive local.]

Juha Metso (b. 1965) is a photograph artist from Kotka. During the past 30 years he has had almost one hundred private exhibitions in Finland and abroad. He has worked in more than 60 countries, and his work is represented in all the major Finnish art museums.”

***

Further discussion:

Also former visitor of Villa Karo, Hannele Huhtala, commented Metso’s photos in her blog in Voima. She points out that even though both parties (locals and tourists) actively participate in mystification of Africa, it is still problematic.

Juha Metso’s interview on YLE. He emphasizes that his photos are a mere scratch of African cultures, and that Voodoo (Vodun) is a much more diverse phenomenon than what is usually perceived in popular culture.