Akasia News

Afrikan anti

Professori ja kuvataiteilija Teemu Mäki, Villa Karossa stipendiaattina syksyllä 2003 ja kutsutaiteilijana keväällä 2009, kirjoitti Huomenta Afrikka! -kirjaan ajatuksiaan residenssin todellisesta annista, sen hyvistä ja huonoista puolista.
 

Jo lähes 700 suomalaista taiteilijaa ja kulttuurihenkilöä on käynyt Villa Karon taiteilijaresidenssissä, Beninissä. Mitä hyvää ja huonoa ilmiössä on?

No, suomalaistaiteilijoilla on ollut enimmäkseen hauskaa. Lähes kaikki kertovat inspiroituneensa kovin. Koska hanke on kuitenkin nimenomaan taidehanke eikä kylttyyriväen lomakohde, tämä ei riitä. On kysyttävä, miten hyvää rahan-, ajan- ja vaivankäyttöä tämä on ollut taiteen, taiteilijoiden ja paikallisten kannalta?

viiva

Skeptikko toteaa, että residenssitaiteilijoista vain pieni osa on ollut tunnustettuja, kovia tekijöitä. Ja kysyy, että onko Villa Karossa tehty hyvää taidetta, joka olisi muuten jäänyt tekemättä? Jos on, niin miksi siellä käyneiden taiteilijoidenkuvaukset ja kommentit matkansa annista kuulostavat usein niin tyrmistyttävän pöhköiltä? Löpinöissä toistuvat vaivaannuttavan usein paratiisi, kulttuurisokki, ”aidon Afrikan” kohtaaminen, (turisteille räätälöityjen) voodoo-menojen aitous, afrikkalaisuuden avautuminen (maanosa, jossa on 53 valtiota ja jossa puhutaan yli tuhatta kieltä, ”avautuu” joillekin kahdessa viikossa!), villieläinten, nauravien lasten ja auringonlaskujen ihmeellisyys, kaislahameet sekä urhea ”alkukantaisuus” aivan kuin kolonialistisen ajan matkakertomuksissa, joissa hellekypärään sonnustautunut kalpea daami näkee kaikki mustat hellyttävinä luonnonlapsina.

Ja mitä Afrikka on Villa Karolta saanut? Villa Karo on vieraineen käyttänyt Grand-Popon seudun palveluja tähän mennessä lähes 800 000 euron arvosta. Pienelle afrikkalaiselle kylälle se on tietysti paljon, ja Villa Karon synnyttämä tai voimistama liiketoiminta lienee pääasiassa hyvää, toisin sanoen, se ei ole paikallista kulttuuria lahottavaa eikä ekologisesti tuhoisaa. Skeptikko kuitenkin toteaa, ettei tähän olisi taidehiippareiden edestakaisin raahailua tarvittu, yhtä hyvin olisi voitu jonkin yhdistyksen tai Suomen rahoilla yksinkertaisesti ostaa ja tuoda Suomeen samalla summalla melkein mitä vain beniniläisiä tuotteita. Liiketoimintaa ja työllisyyttä ehostava vaikutus olisi ollut sama, lentomatkailusta aiheutuva ympäristörasitus pienempi.

Entä missä määrin touhu on ollut meille, Suomelle ja Euroopalle hyväksi ja millä hyötysuhteella? Missä on hevon kuuseen menemisen taiteellinen mieli? Miksi kaikki tämä vaiva, jos palkkiona on vain se, että taiteilijat matkustavat taidemaailman tavoittamattomiin taiteilemaan hankalissa olosuhteissa? Olisiko sekin ilman muuta suurenmoista, jos vaikkapa brasilialaiset perustaisivat residenssin Enontekiölle, tekisivät siellä kotiin vietäväksi omia taidetouhujaan, jotka eivät Lapin asukkaita kiinnostaisi paskan vertaa?

Villa Karoon suhtautuvaa skeptikkoa on siis vaikea käännyttää. Jos Villa Karoa kuitenkin haluaa puolustaa, miten epäilyyn pitäisi vastata?

viiva

Voi tietysti mumista, että Villa Karo on pääasiassa yksityinen hanke, ei valtion rahojen tuhlausta, mutta tämä argumentti jää pelkäksi synkäksi puolusteluksi (”saahan sitä omat rahansa tuhlata mihin tykkää”), jonka sijaan pitäisi löytää jotain kohottavampaa. Puolustuspelillä jos jatkaa, niin voi huomauttaa, että Villa Karon myönteinen vaikutus paikalliseen talouteen ja elämään on ollut suuri juuri sen vuoksi, että residenssitoiminta on lisännyt niin paljon paikallista kysyntää ja kulutusta. Tämä on olennaista, sillä paikallisen kysynnän ja kulutuksen voimistaminen ovat niin sanottujen kehitysmaiden talouden kehityksen kannalta paljon tärkeämpiä kuin ulkomaankaupan kiihdyttäminen. Villa Karon aiheuttama paikallisen kokonaisvaurauden selvä lisääntyminen Grand-Popossa on tästä oiva todiste.

Villa Karo -projektin painavin tärkeys taiteen, Suomen, Euroopan ja maailman kannalta paljastuu kuitenkin vasta kun havahdumme oman elämäntapamme mahdottomuuteen. Olemme umpikujassa, jota voi kuvata vaikka näillä kolmella konkreettisella pettymyksellä:

  1. Nälkä ei ole kuolinsyistä ja kärsimyksen muodoista edes yleisin, mutta maailmassa, joka on meidän luomamme ja hallitsemamme, kuolee ihmisiä edelleen nälkään samaa vauhtia kuin toisessa maailmansodassa kuoli sotaan – noin 26 000 ihmistä päivässä.
  2. Jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat luonnonvaroja yhtä paljon kuin suomalaiset, tarvittaisiin noin neljä ja puoli maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Virolaisten kulutustasolla neljä maapalloa olisi tarpeeksi. Yhdysvaltalaisten kulutustasolla maapalloja tarvittaisiin noin kuusi. Jos taas kaikki eläisivät kuten keskivertointialainen, ihmiskunnalle riittäisi puolikas maapallo.
  3. Onnellisuustutkimusten mukaan me suomalaiset emme ole olennaisesti onnellisempia tai tyytyväisempiä kuin beniniläiset. Se on kiusallista, sillä suomalaisen bruttokansantuote on kuusikymmentäkuusi kertaa suurempi kuin beniniläisen ja suomalainen myös elää yli kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin beniniläinen.¹

Meillä on ehkä annettavaa Beninille, mutta vielä enemmän meillä on siellä opittavaa, sillä beniniläiset eivät ole päätyneet sellaiseen umpikujaan kuin me.

viiva

On toki uskaliasta väittää, että beniniläiset ovat yhtä onnellisia kuin me, sillä Afrikassa matkaava eurooppalainen törmää lukemattomiin toiveikkaisiin tai epätoivoisiin, jotka tivaavat, voisiko matkalainen mitenkään auttaa heitä muuttamaan Eurooppaan. Silti väitän, ettei beniniläinen ole ainakaan onnettomampi kuin suomalainen. Ja juuri tästä jos mistä Villa Karossa oleskelleet lienevät yhtä mieltä, siis siitä että sikäläiset ovat käsittämättömän hyväntuulista porukkaa.

Onnellisuutta koskeva väitteeni ei kuitenkaan perustu vain omiin kokemuksiini tai muiden subjektiivisiin arvioihin vaan myös tieteellisiin tutkimuksiin. New Economics Foundation ylläpitää The Happy Planet Indexiä ja Ruut Veenhovenin johtama tutkimusryhmä Rotterdamin Erasmus Yliopistossa puolestaan World Database of Happiness-tietokantaa.² Heidän tutkimuksissaan beniniläisten tyytyväisyys elämäänsä asteikolla 1–10 on vaihdellut 5,4:stä 6,87:ään ja suomalaisten tyytyväisyys 7,7:stä 7,85:een.

Happy Planet Indexin kokonaistilastoissa, jotka ottavat ihmisten tyytyväisyyden ja onnellisuuden lisäksi huomioon myös eliniänodotteen ja ekologisen jalanjäljen ja pyrkivät näin luomaan jonkinlaisen kokonaiskuvan eri ihmisten elämien hyvyydestä, Benin on hieman Suomea parempi, sen tunnusluku on 40,1 ja Suomen 37,4. Ekologisessa vertailussa Benin kuitenkin hakkaa Suomen murskaluvuin, sillä suomalaisen ekologinen jalanjälki on seitsemän kertaa beniniläistä suurempi.

Entä johtuuko näiden tutkimusten toteama suomalaisten hieman beniniläisiä suurempi perustyytyväisyys siitä, että suomalaiset ovat 66 kertaa vauraampia kuin beniniläiset? Tuskin. Todennäköisempää on, että jos suomalaiset ovat jossain mielessä tyytyväisempiä kuin beniniläiset, johtuu se siitä, että tuloerot ovat Suomessa selvästi pienemmät kuin Beninissä. Ja esimerkiksi siitä, että AIDS ja lapsikuolleisuus ovat Suomessa harvinaisia, Beninissä yleisiä.³ Beniniläisten tyytyväisyyttä vähentää valitettavasti myös se, että he tietävät olevansa aineellisesti surkean köyhiä eurooppalaisiin ja pohjoisamerikkalaisiin verrattuna ja luulevat sen perusteella, että olisivat paljon nykyistä onnellisempia, jos vain eurooppalaisen kulutustason saavuttaisivat.

viiva

Minkäänlaiseen ylimielisyyteen ei meillä siis ole aihetta eikä sulkeutuneisuuteen varaa. On tietysti aina hyvä mennä välillä kauas pois, ottaa etäisyyttä, nähdä millaista oman juustokuvun ulkopuolella on, mutta erityisen tärkeää se on nyt, kun ei vain taiteen vaan myös elämämme juustokuvusta on happi loppumassa. Meidän on mentävä tutustumaan aineellisesti köyhiin mutta elämänlaadullisesti rikkaisiin sekä ekologisesti kestäviin elämäntapoihin ennen kuin on liian myöhäistä.

On meillä tietysti annettavaakin. Terveydenhoito-osaamista, tehokas koulutusjärjestelmä, tieteellistä tutkimusta sekä vedenpuhdistus-, jätteidenkäsittely- ja tietojenkäsittelytekniikkaa ynnä muuta. Näitä tietoja ja taitoja pitäisikin levittää, kuten Eero Paloheimo kirjassaan Tämä on Afrikka (WSOY 2007) ehdottaa. Kirjan viesti on yhtäältä tyly, toisaalta idealistinen. Paloheimon mukaan nykyinen kehitysapu pitää lopettaa, sillä se kuluu lähinnä byrokratiaan ja korruptioon. Sen sijaan on annettava kymmenen kertaa nykyistä suurempaa, uudenlaista kehitysapua, jolla laitetaan kuntoon afrikkalaisten perus- ja yliopistokoulutus.

Kannatan, mutta samaan hengenvetoon kysyn: riittääkö maailman huippuakaan oleva perus- ja yliopistokoulutus? Eihän se ole meistäkään tehnyt maailman onnellisimpia, empaattisimpia tai ekologisempia – varsinkin ekologian suhteen asia on aivan päinvastoin. Osittain tämä johtuu virheistä koulutuksen painopisteissä, siitä, että osa oppimastamme tiedosta on virheellistä tai vanhentunutta ja tästä tietovalikoimasta syntyvä näkemys maailmasta pahasti harhainen, mutta kyse on myös siitä, että sivilisaatiollamme on huimat teknis-taloudelliset tiedot ja taidot mutta yksioikoinen tunne-elämä ja teknis-taloudelliseen voimaamme nähden vain vähän kykyä, intoa ja ymmärrystä testata ja luoda arvoja. Niinpä niin sanottu huippukoulutuksemmekin olisi todellista huippukoulutusta vasta, jos se silkkaan tekniikkaan ja talouteen keskittymisen sijaan ottaisi vähintään yhtä vakavasti myös filosofian, politiikan ja taiteen.

viiva

Kirjoitan tätä Suomessa jouluaattona. Se on päivistä synkin ja vahingollisin, itsetuhoisen kulutusvimmamme vuotuinen kliimaksi. Kohtalon ivaa on se, että suuri tai suurin osa kulutusjuhlaan osallistuvista tietää tämän juhlan ekologisen tuhoisuuden mutta pitää silti velvollisuutenaan siihen osallistumista, sillä talouden pyörien pyörittäminen tai törsäämiseen tottuneiden lasten tyytyväisyys sitä muka vaatii.

Alennustilamme vuoksi meillä on Beninissä myös lähetystehtävä. Sen sisältö ja sanoma on: ”Älkää tehkö niin kuin me teimme!” Kehotus on tarpeen, sillä vauraat beniniläiset tuppaavat kopioimaan länsimaisen tavarakulttuurin ja kulutushurman. Useimmat beniniläiset osaavat ilman kulutuskykyämmekin olla yhtä onnellisia kuin me, mutta se ei johdu siitä, että he olisivat ensin saavuttaneet meikäläisen kulutuskyvyn ja sitten havainneet sen huonoksi ja hylänneet, vaan siitä, ettei heillä erinäisistä syistä koskaan ole ollut mahdollisuuttakaan kulutuskäyttäytymiseemme. Jos maapallo olisi rajaton, olisi monen mielestä oikeudenmukaista, että jokainen beniniläinen ja kiinalainen kokeilisi ensin amerikkalais-eurooppalaista elämäntapaihannetta ja sitten päättäisi, maistuuko se vai ei. Koska maapallolla kuitenkin on rajat – kantokyky, jonka olemme jo ylittäneet – ei moiseen kuitenkaan ole varaa. Siksi Villa Karossa vierailevien pitäisi edustaa länsimaista toisinajattelua ja vastakulttuuria, kertoa ja osoittaa, että nykyään yhä useampi eurooppalainenkin kieltäytyy kulutuskapitalismin herkuista, sekä elämänlaadun että ekologian vuoksi.

viiva

Onko Villa Karosta vastaamaan näihin suuriin haasteisiin? Emme tiedä vielä, sillä Villa Karon taival on vasta alussa ja saavutukset nupulla.

Joka tapauksessa toivon muiden ottavan Villa Karosta mallia. Esimerkiksi talouden, tekniikan ja taiteen yhdistävä Aalto-yliopisto, jossa olen professorina, voisi ryhtyä projekteihin Grand-Popon seudulla ja yhteistyöhön Cotonoun yliopiston kanssa – Paloheimon hengessä, mutta toivottavasti suomalaista koulutusjärjestelmää tasapainoisemmin sivistävällä ja erityisesti arvoja sekä hyvää elämää ennakkoluulottomasti ja itsekriittisesti tutkivalla otteella.

Entä itse Villa Karo? Sen vahvuus, suuri etu ja lupaus on jatkossakin se, että kulttuurienvälinen vuorovaikutus tapahtuu siellä nimenomaan taiteen kautta, sillä taiteessa enemmän kuin missään muussa puuhassaan ihminen keskittyy miettimään kysymyksistä vaikeinta: ”Mitä on hyvä elämä?” Se on perimmäisin niistä arvokysymyksistä, joihin tiede ja talous eivät osaa ainakaan yksin vastata, joten myös taide ja taiteenmuotoinen filosofeeraus ovat välttämättömiä.

Teemu Mäki, Yvette Odjon muotokuva

Teemu Mäki, Yvette Odjon muotokuva

Lähteitä:
  1. Kansainvälisen valuuttarahaston tilastojen mukaan Beninin nimellinen bruttokansantuote (nominal GDP) henkeä kohden vuonna 2007 oli 708 ja Suomen 46 856 Yhdysvaltain dollaria Ostovoimakorjattu bruttokansantuote (GDP PPP), joka kertoo lähinnä kansalaisten keskimääräisestä ostovoimasta sisämarkkinoilla oli vastaavasti 1 547 dollaria Beninissä ja 35 349 dollaria Suomessa. Lähde: IMF / International Monetary Fund, World Economic Outlook Database, October 2008: Nominal GDP list of countries. Data for the year 2007, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2008/02/. Suomalaisen eliniänodote vuonna 2008 on 78,82 ja beniniläisen 58,56 vuotta. Lähde: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/theworld-factbook/.
  2. New Economics Foundation / Nic Marks, Andrew Simms, Sam Thompson and Saamah Abdallah: The Happy Planet Index: An index of human well-being and environmental impact, 2006, http://www.neweconomics.org. Ruut Veenhoven: World Database of Happiness, Distributional Findings in Nations, 2000–2005, Erasmus University Rotterdam, www.worlddatabaseofhappiness.eur.nl.
  3. Suomen Gini-indeksi on 26, Beninin 36,5. Indeksi mittaa tuloerojen suuruutta asteikolla 0–100, jossa 0 edustaa absoluuttista tasajakoa (kaikilla samat tulot), 100 absoluuttista epätasajakoa (yhdellä kaikki tulot, muilla ei mitään). Tuloerot Suomessa ovat siis selvästi pienemmät kuin tuloerot Beninissä – mutta on hyvä tietää myös, että tuloerot Beninissä ovat kuitenkin selvästi pienemmät kuin tuloerot Nigeriassa (GINI 43,7) tai Yhdysvalloissa (GINI 45). Lähde: CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/. Lapsikuolleisuus Suomessa vain 4 (1000 syntyneestä lapsesta 4. kuolee ennen kuin täyttää viisi vuotta), mutta Beninissä peräti 148. HIV-tartunta on Suomessa alle 0,1 % väestöstä, Beninissä yli 1,9 % väestöstä. Lähteet: UNICEF (http://www.unicef.org/statistics/index_countrystats.html) ja WHO World Health Report 2005, http://www.who.int/whr/2005/en/.

Olen täällä

Säveltäjä Herman Rechberger oli Villa Karossa stipendiaattina vuosina 2003 ja 2004.

Olen täällä (mu le fiyé)

Ollessani ensimmäistä kertaa Grand-Popossa huomasin nopeasti, että valtaosa väestöstä puhuu ranskaa ikään kuin häpeäisi omaa äidinkieltään. Monsieur Richard, paikallinen minan kielen kääntäjä ja voodoo-festivaalin organisaattori, sai minut heti innostumaan paikallisen kielen opettelemisesta. Olen itse vähemmistökielen edustaja. Synnyin Itävallassa, mutta äidinkieleni ei ole saksa vaan Ylä-Itävallan murre, joka eroaa saksasta samaan tapaan kuin tanska ruotsista. Intohimoisena vähemmistökielien kannattajana ja kuulun maailmanlaajuiseen Save Minority Languages -järjestöön. Mina on Ghanassa ja Togossa laajasti puhutun ewen sukulaiskieli, ero on kutakuinkin sama kuin kirjasuomen ja karjalan murteen.

Oletko siellä? (o le funu á).

Maanosassa, jossa puhutaan yli tuhatta kieltä, tarvitaan kommunikaatiovälineeksi joku yhteinen kieli. Tästä runsaudesta johtuen monen Afrikan maan virallinen kieli on siirtomaa-ajan kieli. Pakkoranskan myötä yleinen lukutaito on noussut muutamalla kymmenellä prosentilla – tämä lienee ainoita asioita, joista kolonialismia voi kiittää. Eräs beniniläinen opettaja kertoi, että vielä 1970- ja 1980-luvuilla lapsia rangaistiin, jos he jäivät kiinni omalla äidinkielellään puhumisesta.

Toivon niin! (mu le bú).

Ollessani illallisella edesmenneen Grand-Popon pormestarin Eugéne Kpadén luona hän näytti minulle ranskaksi kirjoittamaansa runokirjaa. Kysyin, miksei hän kirjoita omalla äidinkielellään. Vastaus oli lyhyt ja tyrmistynyt: ”Jos kirjoitan minan kielellä, ei kukaan lue. Mutta mikset sinä, kielimies kun olet, ryhdy tekemään minan kielen sanakirjaa?” Seuraavana päivänä koko kylä sitten tiesikin, että ”Papa podó”, Isä Vatsa, alkaa tehdä gengbén eli minan kielen sanakirjaa. Koska olin jo opiskellut Richard Akakpon kanssa minan kielen alkeet, hänen avustuksellaan syntyi pian stipendiaateille tarkoitettu pieni mina–suomi-sanakirja. Laajennettu versio tehtiin ranskaksi, ja vuonna 2007 sitä jaettiin beniniläisiin ja togolaisiin kouluihin oppikirjaksi. Kirja sisältää johdannon, kieliopin, paljon hyödyllisiä lauseita ja noin 1500 sanan sanakirja-osion.

Kunniakkaan lisänimen ”Beninin Agricola” velvoittamana olen päättänyt, että sanakirjaa pitää laajentaa. Unelmani on saada aikaiseksi tarinakirja, joka sisältää sekä suomalaisia että beniniläisiä mereen liittyviä kertomuksia ja satuja. Sen työn olen jo aloittanut.

Lisäksi muistan aina kannustaa tuntemiani afrikkalaisia puhumaan lapsilleen omaa äidinkieltään valtakielen rinnalla.

mina Rechberger IMG

Gräsrotmöten

År 2003 inledde Hs Svenska normallyceum ett stöd- och samarbetsprojekt med skolor i Benin. Genom Villa Karo fick Norsen veta att elever i deltat österom Grand-Popo hade svårt att ta sig till byskolan. En del av medlen från Norsens dagsverksarbete sändes sedan till Grand-Popo för inköp av fyra stora pirogue-kanoter. Deltagarna i medlemsresan 2003 fick vara med om överlåtelsen av de två första kanoterna i Hakoe.

Nästa år fanns skoluniformer på önskelistan – till en viss förvåning bland de finländska eleverna. T-skjortor med Norsen-Hakoe logo tillverkades i Benin. År 2005 kom en ny förfrågan från en annan skola i Grand-Popo. Taket i skolbiblioteket var otätt och böckerna tog skada. Följandeår kunde fyra elever och tre lärare från Norsen på ort och ställe beundra ett nytt tak. Reparationerna utfördes med dagsverksmedel, norsarnas resa bekostades med frivilligt arbete och sponsorstöd. Det blev också ett besök i Hakoe, med Lucia som exotisk gäst på skolgården. ”Now I need an explanation!” översattes Hakoe-rektorns utrop. Sång, dans och gåvor utbyttes.

På vägen tillbaka över lagunen till Grand-Popo blev det en extra landstigning i Gbeffa-Agonnêkanmey. I den skolan såg alla tak ut som såll. För eleverna från Finland var det viktigt att med egna ögon se vad deras pengar kan användas till. Sånglek också här och stor fröjd då skolans lärare sjöng ”päkä päkä pässiääni…” på klingande finska? Våren 2008 var det dags för returbesök från Benin. Fyra elever och två lärare gästade Norsen efter två års förberedelser och ekonomisk planering. Skolarbete, skoldisco, utfärder och Stafettkarnevalen finns nu i gästernas minnesbagage.

Reparationer, anskaffningar, upptäcktsresor, projektet fortsätter – men för lärare och elever i partnerskolorna kan den bestående effekten av samarbetet inte mätas i trävirke eller tyg, i papper eller plåt. Det som lever kvar är mötena mellan människor, möten på skolgolv i Grand-Popo och Helsingfors.

Li-Lo Söderholm, förra rektor

Chris Nyström, rektor em., ordförande för Villa Karos vänner rf 2004–2008.

De nya skolbåtarna överlämnas i byn Hakoe.Foto: Matti Toivonen, 2003.

De nya skolbåtarna överlämnas i byn Hakoe.
Foto: Matti Toivonen, 2003.

Valo ja vastavalo

Valokuvaaja Tuula Heinilä on ollut stipendiaattina Villa Karossa vuosina 2001 ja 2002 sekä kutsutaiteilijana vuosina 2005 ja 2007.

 

Afrikassa kohtasin ensimmäisenä valon. Musta maanosa oli täynnä vahvaa, kirkasta valoa ja auringon lämpöä. Ihmisten lämmön sain kokea sitten myöhemmin. Pohjola ja Afrikka ovat monin tavoin toistensa vastakohdat; rikas ja köyhä, kylmä ja kuuma, turvallinen ja levoton, yksilökeskeinen ja yhteisöllinen, tehokas ja kiireetön.

Ensimmäinen Afrikan-matkani suuntautui Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan kymmenen vuotta sitten. Se jätti vahvan tunteen, että Afrikkaan on päästävä uudestaan. Myöhemmin teinkin kaikkiaan kuusi pitkää matkaa Länsi-Afrikkaan. Mikään muu vieras kulttuuri tai maanosa ei ole vedonnut minuun yhtä selittämättömästi ja syvästi kuin Afrikka. Se vaikutti minuun vahvasti myös kuvaajana ja herätti uudenlaisen luovuuden. Olen pitkään työskennellyt lehtikuvaajana sanomalehdessä ja ottanut osaa muutamiin yhteisnäyttelyihin. Matkat Afrikkaan ovat poikineet kuvareportaasien ja uusien yhteisnäyttelyitten lisäksi myös lukuisia omia valokuvanäyttelyjä.

Kerron kuvillani siitä todellisuudesta, jonka itse kohtasin Länsi-Afrikassa. Ihmisistä ja heidän arkipäivästään, jossa yhdistyvät vanha alkuperäiskulttuuri, animistinen uskonto, rankka työnteko ja elämänilo. Afrikka on niin paljon muutakin kuin median yksipuolinen kuvavirta antaa ymmärtää.

Jumalat kohdataankalkituin kasvoin, Tuula Heinilä

Jumalat kohdataan kalkituin kasvoin, Tuula Heinilä

Kaksoset

Kun ensimmäisellä Beninin matkallani kuvasin Grand-Popon koulussa, huomasin erään oppilaan pulpetin päällä pienen nuken. Ajattelin tytön ottaneen lelunsa mukaan kouluun. Niin ei kuitenkaan ollut. Myöhemmin pääsin tutustumaan kaksoskulttiin, joka liittyy voodoo-jumaliin ja perheyhteisöön, johon myös kuolleet perheenjäsenet kuuluvat. Kaksosten syntymän uskotaan tuovan perheelle erityistä onnea. Köyhissä oloissa käy kuitenkin usein niin, että toinen kaksonen menehtyy. Silloin hän jatkaa elämäänsä pienen puunuken hahmossa. Se saa kaksosen hengen seremoniassa, jota varten on erityinen alttari. Näin kaksoset eivät joudu toisistaan erilleen ja jumalat pysyvät suosiollisina. Omaiset kuljettavat nukkea mukanaan ja hoitavat sitä kuin elävää lasta.

Kaksoset  kulkevat aina yhdessä.

Kaksoset kulkevat aina yhdessä, Tuula Heinilä

Kaksoset aamupesulla, Tuula Heinilä

Kaksoset aamupesulla, Tuula Heinilä

Hämmennystä

Kerran eräs ystäväni tuli pyytämään minulta apua kanan ostoon. Hänen veljensä oli ollut pitkään sairaana, eikä mikään ollut auttanut häntä parantumaan. Perhe halusi nyt uhrata kanan Sakpatalle, sairauksien jumalalle, jotta veli vihdoin paranisi. Tietysti olisin halunnut neuvoa heitä ostamaan lääkkeitä, mutta sitten ajattelin, että mistä minä voin tietää, miten he parhaiten voisivat sairautensa hoitaa. Niinpä kana ostettiin, ja veli parani.

Tuttuja kasvoja

Olen kokenut kuvaamisen ja kontaktit afrikkalaisiin yllättävän helpoiksi, vain olosuhteet joskus vaikeiksi. Positiivisella lähestymisellä tulee toimeen, puolin ja toisin. En kuvaa ketään vastoin hänen tahtoaan, mutta harvoin kukaan on kieltänyt. En myöskään osta lupaa kuvaamiseen. Niille, joita olen kuvannut paljon, olen antanut vastalahjaksi jotain heille tarpeellista. Grand-Popon asukkaiden kanssa olen tullut tutuksi, ja heidän elämäänsä olen kuvannut pitkään. Tein kuvista 2007 näyttelyn Villa Karon Lissa Gbassaan. Tutut maisemat ja kasvot gallerian seinille ripustetuissa kuvissa ihastuttivat kyläläisiä. Näyttelyn loputtua he olivat innoissaan, kun saivat kuvat itselleen.

Afrikkaan otan mukaan mahdollisimman yksinkertaisen kameravälineistön. Varakamera tosin on hyvä olla mukana. Eräällä puskataksimatkalla kuoppaisella tiellä kamerani rikkoutui heti ensimmäisellä viikolla, vaikka olin pakannut sen hyvin. Myös lämpö, suola, kosteus ja hiekka ovat myrkkyä kameralle.

Värit ovat minulle kuvaajana tärkeitä, erityisesti Afrikassa. Sen upeita, vahvoja värejä en pysty sivuuttamaan, enkä voi kuvata Afrikkaa mustavalkokuvin, en ainakaan vielä. Lempivaloni kuvatessa on harmattan-valo. Saharasta puhaltava harmattan-tuuli tuo hienoa hiekkaa tullessaan ja peittää taivaan vaaleaan sumuun. Se pehmentää kirkkaan ja kovan auringonvalon upeaksi valokuvausvaloksi. Auringon jyrkät valot ja varjot afrikkalaisten kasvoilla pehmenevät. Kaikki eivät tosin pidä harmattanista, ja monet valittavat pölymäisen hiekan takertuvan kurkkuunsa, mutta minua se ei häiritse.

Unelma särkyi

Viikkoa ennen Togon presidentinvaaleja keväällä 2005 olin vierailulla ystävieni Sewa ja Mimi Agbessin luona maan pääkaupungissa Loméssa. Koko kaupunki täyttyi sotilashallintoa vastustavista mielenosoituksista ja hallituksen aseistetuista sotilaista. Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen oli toivoa muutoksesta ja vapaista vaaleista. Diktaattoripresidentti oli kuollut ja hänen poikansa nimitetty välittömästi uudeksi presidentiksi. Kansainvälisen painostuksen takia hänen oli kuitenkin pakko järjestää vaalit.

En ole koskaan nähnyt niin valtavia mielenosoituksia ja tietysti halusin kuvata niitä. Ystäväni sanoivat, että se olisi liian vaarallista ja etten kamerani kanssa voisi mennä lähellekään. Halusin kuitenkin välttämättä kuvata mahtavaa mielenosoitusta, kunnes tajusin, että he olivat oikeassa. Muita valkoisia ei näkynyt kaduilla. Olin kuin tulisilla hiilillä, koska kuvaamisesta ei tullut mitään. Sotilaita ei missään tapauksessa saanut kuvata, ja osa mielenosoittajista kohdisti avoimen ja uhkaavan vihansa minuun, koska he luulivat minua ranskalaiseksi. Entinen siirtomaaisäntä Ranska oli tukenut presidenttejä. Sinä päivänä useita mielenosoittajia kuoli yhteenotoissa sotilaitten kanssa.

Vaalit olivat vilpilliset, rajat suljettiin ja sotilaat ottivat vielä kovemmat otteet käyttöön. Satoja demokratian kannattajia kuoli, tuhansia loukkaantui ja kymmenet tuhannet joutuivat pakenemaan naapurimaihin. Myöhemmin vierailin YK:n pystyttämällä pakolaisleirillä Beninin puolella.

Naisten marssi ja presidentin kasvot, Tuula Heinilä

Naisten marssi ja presidentin kasvot, Tuula Heinilä

Mama Africa

Upeat afrikkalaiset naiset ja äitiys olivat pääosassa kuvatessani osuuttani Villa Karon Viisi vuotta – viisi taiteilijaa -näyttelyyn. Vahvoilla naisilla on Afrikassa pitkät perinteet. Kuuluisat naissoturit, amatsonit, puolustivat aikoinaan Dahomeyn kuningaskuntaa. Naisilla on edelleen vahva asema voodoo-perinteessä ja perheyhteisössä. He synnyttävät useita lapsia, hoitavat raskaat kotityöt ja elättävät perheensä usein torikaupalla. Naiset kantavat valtavia taakkoja päänsä päällä ja lasta selässään. Vaikeissa elinolosuhteissa he ovat todellisia selviytyjiä.

Asuessani kuukauden Togossa tutustuin naapurissa asuvaan Reine Kpodzon perheeseen. Reinen tarina on hyvin tavallinen afrikkalaisen naisen tarina. Hänen miehensä ei löytänyt työtä kotimaasta vaan joutui lähtemään työnhakuun vauraampaan naapurimaahan, Ghanaan. Mies kävi kotona ja toi rahaa tullessaan. Vähitellen käynnit kuitenkin harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Samoin loppui rahantulo perheelle. Reinellä on yksin huollettavanaan neljä lasta ja isoäiti.

Hänen nuorin lapsensa Ines kastettiin. Tapana on, että jokaisella lapsella on kirkossa oma kummikuvaaja. Reine pyysi minua tyttärensä kuvaajaksi, ja se oli minulle tietysti kunniatehtävä. Perhe sai tärkeät muistokuvat ja oli ylpeä, koska Ineksen omalla kuvaajalla oli kastetilaisuudessa kaikkein komein kamera.

Villa Karo on toiminut minulle tärkeänä tukikohtana kuvausretkilläni ja ovena Afrikkaan. Sen kautta olen löytänyt tieni paikallisten ihmisten luo, koteihin, kouluihin ja seremonioihin. Olen päässyt kamerallani kurkistamaan pieneen osaan valtavaa, kiehtovaa maanosaa.