Akasia News

Rinnakkain

Kuvanveistäjä Pertti Kukkonen oli Villa Karossa stipendiaattina vuonna 2002 ja kutsutaiteilijana vuonna 2005. Hän on tehnyt useita työmatkoja Grand-Popoon.

Aloin hiukan jännittää paikallisia tulliviranomaisia, kun Air Francen vuorokone aloitti laskeutumisen Cotonoun kansainväliselle lentokentälle. Matkalaukuissani oli rullalle kierrettynä betonivärjäyksessä tarvittavia pussukoita ja pigmenttiä. Viisumianomuksessani matkan syynä luki ”tourisme”, mutta onneksi laukkujani ei avattu.

Idea Villa Karon etupihan paraatipaikalle rakennettavasta veistoksesta oli muotoutunut kahdeksi linssimäiseksi, keskikohdaltaan vain viitisen senttiä paksuksi muodoksi. Perusajatuksena oli kahden eri kulttuurin kohtaaminen ja yhteiselon löytäminen. Joillekin veistos saattaa tuoda mieleen maasta nousevat moniväriset kasvin lehdet tai versot, jotka hakevat toisistaan turvaa. Tai toveruutta. Siitä tuli työni nimikin: ”Rinnakkain”. Vaikka veistos on betonia, se tarvitsi raudoituksen ja oikean sellaisen. Mereltä taukoamatta nousevien kloridipilvien tuhoava voima on salakavala, joten betoniraudoituksen tulee olla ruostumatonta materiaalia. Villa Karoa vastapäätä rapistuva entinen lääkärin talo on hyvä esimerkki – sen ruostuvat raudat ovat turvotessaan poksautelleet betonin kappaleina irti, ja alkujaan linjakkaan kaunis rakennus on murentunut korjauskelvottomaan kuntoon. Näin myös kappale paikkakunnan historiaa on hävinnyt peruuttamattomasti.

Ongelmaksi muodostui yllättäen sementti. Huolimatta siitä, että se on Beninin niin kuin koko läntisen maailman yleisin rakennusmateriaali, sitä ei tuntunut löytyvän ensimmäistäkään säkkiä. Huhut Beninin valtion aikomuksesta rakentaa oma sementtitehdas oli vähentänyt naapurimaassa Togossa sijaitsevan tehtaan toimitushaluja ja aiheuttanut näin laajan hamstrausaallon. Mutta neuvottelujen jälkeen paikalle ilmestyi mopotaksi. Kuskilla oli sylissään kaivattu sementtisäkki, ja pääsimme tekemään jo aiemmin hiekkaan koverrettuihin muottisyvennyksiin väribetonivalut. Sementin metsästyksen vuoksi aika oli käymässä vähiin, joten valuja tehtiin yli koko yön. Onneksi jälkihoitoa eli betonin pitämistä kosteana kovettumisen ajan ei Beninin humidorissa tarvittu, ja kuumuus piti huolen nopeasta kovettumisesta. Kun kopautin valua seuraavana päivänä, se kilahti kauniisti kuin kirkas metalli. Hioin hiekkavalun epätasaisuudet, mutta halusin alkeellisen, luonnonläheisen valmistustavan jäävän näkyviin karheana työn jälkenä, en liian siloteltuna.

Veistoksen muodot eivät ole varsinaisesti aerodynaamiset, ja mereltä tuulee joskus niin, että palmun latvat vispaavat hiekkaa. Vaikka veistos ei ole kovin korkea ja se on betonia, se tarvitsi kunnon perustukset. Kyläläiset seurasivat vaiteliaina, kun kaivoimme haudan muotoista kuoppaa. Kyselivät, mitä mahtoi Juha Vakkurille kuulua, kun miestä ei ollut vähään aikaan näkynyt maisemissa.

Työn teknisenä valvojana toiminut Carl Becker piti patsaan paljastustilaisuudessa juhlapuheen. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran kravatissa ja valkoisissa juhlatamineissa. Tilaisuuden kruunasi Petra Hinkkasen käyrätorvifanfaari ikään kuin enteillen tulevaa Grand-Popon torvisoittokuntaa.

Rinnakkain

VAIKUTELMIA GRAND-POPOSTA, Reijo Mälkiä

Mälkiä 1

Villa Karo on kuin Eedenin puutarha paikallisten keskittäessä huomionsa enemmän sisätiloihin. Grand Popoon on noussut tullimiesten rakennuttamia valtavia ökytaloja. Tyyliltään niiden voisi luonnehtia edustavan lähinnä uusbarokkia.

 

Mälkiä 2

Kalastuskunnat kiskovat rannalta käsin nuottaa harva se päivä rytmikkäiden työlaulujen ja kellojen kilinän tahtiin. Työ on kovaa ja saalis usein pienenlainen, sillä venäläiset troolarit tehokalastavat lähellä rantaa. Navale Basen torniin tarvittaisiin tutkan lisäksi tykkiäkin pitämään troolarit aluevesirajan ulkopuolella.

 

Mälkiä 3

Aubergen terassilla on siirtomaa-ajan pysähtynyttä tunnelmaa. Upeampaa näkymää merelle saa hakea. Guy-isäntä näkyy joka päivä lounastavan siellä.

 

Mälkiä 4

Edgar Rice Burroughs sijoitti tänne Tarzaninkin seikkailemaan. Trooppista sademetsää on Afrikassa Guinean lahden vyöhykkeen lisäksi vain Kongossa. Arne Falk-Ronne on kertonut selkäpiitä karmivasti kannibalismista alueella.

 

Mälkiä 5

Grand-Popon katedraalissa messun hartaus vaihtuu hetkessä musiikin mäiskeeseen ja riehakkaaseen tanssiin. Vapaakirkollisissa tilaisuuksissa esimerkiksi Pentecóte-kirkossa meno vasta hurjaa on.

 

Mälkiä 6

Mikä pyörittää Zangbetoja, hurjasti pyöriviä olkilyhteitä? Henki, sanovat paikalliset. Olkilyhde kaadetaan jossain vaiheessa voodoo-esitystä ja alta paljastuu usein kikkeli-Kalle tai krokotiilin poikanen yrittäen pinkaista pakoon. Yksi stipendiaatti väitti hengen olevan ristiriipunnassa lyhteessä, toinen makaavan maata vasten olkiin kätkeytyneenä. Gbecónissa lyhde käännettiin ylösalaisin ja pääsin kuvaamaan sitä sisältäkin. Sitten se niiltä sijoiltaan poistui, mysteeri jäi.

 

Mälkiä 7

Rumpujen jatkuva kumina ei ole klisee, tosin nykyään enää tanssirumpujen. Ennen oli päällikön rummut, puherummut, seremoniarummut, sotarummut jne. Puherummut välittivät viestin nopeasti satojenkin kilometrien päähän ilmoittaen vaarasta, kuolemasta, juhlaseremonioista, liikekannallepanomääräyksestä. Rumpujen kieli perustuu ihmisen äänen matkimiseen, lauseen rummuttaminen on lausuttua musiikkia. Kielialueiden rajoilla kaksikieliset rummuttajat takasivat, ettei viesti katkennut.

 

Mälkiä 8Nainen on Afrikan voimavara. Kun miehet filosofoivat ja lepäävät, naiset tekevät työt ja uusintavat väestöä. Kuninkaallinen ryhti ja veistosmainen selkä ovat seurausta kaiken kantamisesta pään päällä; käsissä ei mielellään kanneta mitään.

ETÄTYÖ – Valokuvia Afrikasta ja Aasiasta

Tuula Heinilä ja Matti Kivekäs

Näyttelyn Afrikka-kuvat Tuula Heinilä on kuvannut Togossa ja Beninissä työskennellessään useita pitkiä jaksoja stipendiaattina ja kutsutaiteilijana kulttuurikeskus Villa Karossa. Matti Kivekkään Aasia-kuvat ovat yhteisiltä matkoiltamme Intiasta, Vietnamista ja Kambodzhasta. Olemme dokumentoineet näyttelymme kuviin sitä todellisuutta, jonka Afrikan ja Aasian köyhissä maissa kohtasimme. Niin moni asia siellä vihastuttaa meitä mutta myös ihastuttaa, kuten luonto ja elävät alkuperäiskulttuurit, mutta ennen kaikkea ihmiset, joita kohtasimme. Heistä tämä näyttely kertoo.

Entisellä Orjarannikolla on orjien rahtaaminen valtameren taakse loppunut, mutta nykyään lukematon määrä lapsia tekee siellä kokopäivätyötä koulunkäynnin sijaan. Pahimmillaan se on orjatyöhön verrattavaa pakkotyötä. Heillä ei ole mitään oikeuksia tai turvaa, ei yhteyttä kaukana asuviin perheisiinsä eivätkä he käy koulua. Yksi heistä on Togossa pääkaupungin laitamilla huoltoasemalla autoilijoita palveleva poika. Eri asia on perinteinen afrikkalaisten ja aasialaisten lasten kotona tai perheyrityksessä tekemä työ koulunkäynnin ohella. Köyhissä oloissa on tärkeää, että kaikki osallistuvat perheen töihin voimiensa mukaan.

Lapsi työssä, Togossa 2009, Tuula Heinilä

Lapsi työssä, Togossa 2009, Tuula Heinilä

Beninissä Grand-Popon kalastajat tuntevat globalisaation uhat, kuten koko Länsi-Afrikan rannikon kalastajat. Heidän toimeentulonsa uhkaa loppua, kun suuret kansainväliset alukset tehokalastavat rannikon tuntumassa. Villa Karon rannalta voi öisin nähdä merellä hitaasti liikkuvan valojonon. Isot troolarit siellä kalastavat lähivesissä, ja paikallisten kalastajien saaliit pienenevät vuosi vuodelta. Monille Länsi-Afrikan rannikon kalastajille ainoaksi vaihtoehdoksi jää lähtö työn hakuun ja laittomaksi siirtolaiseksi Eurooppaan. Vielä pahempi uhka on, että siellä tapahtuu sama kuin Somalissa, jos epätoivoisia kalastajia liittyy kauppalaivoja rosvoaviin joukkoihin.

Matti Kivekkään Aasian kuvissa oma lukunsa on Kambodzha. Arviolta miljoona maamiinaa on vielä löytämättä ja joka vuosi siellä vammautuu tai kuolee satoja ihmisiä niiden takia. Sosiaaliturvan puuttuessa maamiinaan astunut mies elättää perheensä soittamalla huilua Angkorin suurella temppelialueella. Kambodzhan tuhat vuotta vanhat Khmer-kulttuurin temppelit ovat vielä osin uskonnollisessa käytössä. 70-luvulla Pol Potin valtakaudella suurin osa tuhatvuotisen ja äärimmäisen vaikean Khmer-tanssin taitajista surmattiin, kuten muutkin taiteilijat. Nyt tätä perinteistä Khmer-tanssia voi Kambodzhassa taas nähdä.

Työmme lehtikuvaajina ja taiteellinen työskentelymme ovat kulkeneet rinnakkain. Olemme aviopari ja kumpikin meistä on tahoillaan pitänyt useita valokuvanäyttelyitä, mutta tämä on ensimmäinen yhteinen näyttelymme. Brinkkalan Gallerian kolmesta näyttelyhuoneesta kaksi on omistettu Afrikalle ja yksi Aasialle.

ETÄTYÖ – näyttely 31.5. – 4.8.2013

Brinkkalan Galleria, Vanha Suurtori 3, Turku

Avoinna: ti-pe klo 12–19, la–su klo 11-17

Villa Karon uusi kulttuurilehti saapuu!

Akpé:n 1/2013 kantta kuvittaa Anna Retulaisen tussityö "Paula", kuva: Jussi Tiainen

Akpén 1/2013 kantta kuvittaa Anna Retulaisen tussityö “Paula”, kuva: Jussi Tiainen

Villa Karon uusi kulttuurilehti Akpé (eli “kiitos” minaksi) tipahtaa tällä viikolla postiluukuista! Ensimmäisen numeron kansitaiteilijana toimii keväällä Villa Karossa residenssissä ollut Anna Retulainen ja hänen lisäkseen lehdessä on valokuvia Kenneth Bambergilta, Stefan Bremeriltä, Miikka KimingiltäHannu Lindroosilta sekä Marco Perettolta. Toimituksesta ja haastatteluista vastaavat Villa Karon entiset ja nykyiset työntekijät sekä hallituslaiset. Vierailevina kirjoittajana on puolestaan iso joukko Villa Karossa vierailleita taiteilijoita ja tutkijoita.

Sisällys:

Linnea Olamo & Kwassi Akpladokou: Pääkirjoitukset 2
Taru Itälinna: Anna Retulainen haastattelussa 3
Taru Itälinna: Nana Oforiatta-Ayim haastattelussa 4
Taru Itälinna: Villa Karon kevät 5
Matti-Juhani Karila: Stefan Bremer ja valokuva 8
Toimitukselta: Uutisia 12
Camilla Heidenberg Agbazahou: Nya vänner 15
Riikka Theresa Innanen: Ekologiska frågor 16
Marko Turunen: Marko Turusen elämä 18
Katariina Timonen: Villa Karon pienoismuseossa 20
Liisa Väisänen: Voudou ja sen kuvat 23
Riikka Takala: Afrikassa 25
Matti-Juhani Karila: Guineanlahden kevät 26
Matti Juhani Karila: Haastattelussa Risto Marjomaa ja Holger Weiss 29

Lehteen voi tutustua myös täällä.

Antoisia lukuhetkiä!

Arvoituksia ja Kuninkaan lahjat Helsingin heinäkuussa

Leea Pienimäki-Amoussou & Victor Amoussou

Victor Amoussou: Qui est l'homme (2013), sekatekniikka kankaalle

Victor Amoussou: Qui est l’homme (2013), sekatekniikka kankaalle

ARVOITUKSIA – Lasipalatsin Näyttelytila, Helsinki 4.-28.7.2013
KUNINKAAN LAHJAT – Rööperin Taidesalonki, Helsinki 10.-28.7.2013

Avaa ovi Afrikkaan: tee taidematka itseesi ja ihmisyyden alkujuurille. Suomalais-beniniläisen taiteilijapariskunnan näyttelyt tulvivat tekemisen riemua, hehkuvia värejä, kiehtovaa kuvastoa ja arvoituksellisia tarinoita. Tämä taide koukuttaa silmän ja mielen.

Kaksi taiteilijaa, kaksi kulttuuria – vuorovaikutus molempiin suuntiin

Helsinkiläinen tekstiilitaiteilija, TaM Leea Pienimäki-Amoussou ja beniniläinen Beninissä asuva itseoppinut kuvataiteilija Victor Amoussou ovat tehneet taiteellista yhteistyötä Suomessa ja Beninissä vuodesta 2006. Afrikassa taiteeseen, taiteen tekemiseen ja taiteesta puhumiseen avautuu uusia näkökulmia. Taiteilijapariskunnan työskentelyä siivittääkin intensiivinen kulttuurinen vuoropuhelu, jossa vaikutteet siirtyvät molempiin suuntiin. Taiteilijoiden taidot ja tietämys täydentävät toisiaan. Victorin sanoin: ”Together we are more than fire!”

Länsi-Afrikassa sijaitseva Benin on animistisen vodoun-uskonnon syntypaikka, jossa lukemattomat jumaluudet ja henkiolennot sekä monenlaiset kultit ja seremoniat ovat näkyvä osa arkea yhä edelleen. Niistä löytyy paljon yhtäläisyyksiä suomalaiseen mytologiaan, joka on Suomessa uinuvaa kansanperinettä. Erityisesti Victorin symboliikalla ladatuissa teoksissa kulttuuriset juuret näkyvät vahvasti. Victorin omintakeinen taide- ja elämänfilosofia palkitsee jokaisen joka syventyy kuuntelemaan karismaattista kertojaa.

Kulttuuritulkkaus

Afrikan taide ja kulttuurihistoria ovat inspiroineet lukemattomia länsimaisia taiteilijoita. Siitä huolimatta Suomessa nähdään harvoin afrikkalaista ei-etabloitunutta nykytaidetta. Uutiskuvat nyky-Afrikasta ovat usein karua katseltavaa. Beninissä asuessa asiat näkee ja ymmärtää toisin. Paikallisen elämäntavan ja tarinoiden sekä erityisesti vodoun-uskonnon ymmärtäminen edellyttää jonkinlaista kielellisen ja kulttuurisen kontekstin avaamista. Taiteellisella yhteistyöllään Leea ja Victor rakentavat ymmärryksen siltaa kahden kulttuurin välille toimimalla kulttuuritulkkeina toisilleen ja yleisölleen.

Näyttelyt kesällä 2013

Taiteilijoiden runsas ja monialainen taiteellinen tuotanto jakautuu tänä kesänä kahteen galleriaan Helsingissä. Lasipalatsin ARVOITUKSIA-näyttelyyn (4.-28.7.2013) tulee kuvataidepainotteinen ripustus, mm. sekatekniikkamaalauksia ja suuria vahabatiikkitekniikalla toteutettuja maalauksia.

Rööperin Taidesalonkiin tulee afrikkalaishenkinen basaari: KUNINKAAN LAHJAT -näyttely (10.-28.7.2013). Siellä nähdään käsintehtyjä uniikkikankaita ja Leean niistä ompelemia tuotteita, pieniä batiikkimaalauksia, Victorin T-paitoja ja molempien tekemiä koruja.

Amoussou-Art: More Than Fire from Leea Pienimäki-Amoussou on Vimeo.

Lisätiedot ja teoskuvat: Leea Pienimäki-Amoussou, pienimaki.amoussou@gmail.com, p. 050 374 0922, www.amoussou-art.com

Villa Karon Pronssipantteri-palkinto Isolle Numerolle

iso_numero_talvi_netti

Katukulttuurilehti Iso Numero saa vuoden 2013 Pronssipantterin. Ennakkoluuloton kulttuurilehti on konseptillaan käynnistänyt uuden keskustelun monikulttuurisuudesta ja eriarvoisuudesta puuttuessaan Suomen romanikerjäläisten asemaan. ”Äärimmäinen köyhyys on sietämätöntä, ja sille pitää tehdä jotain, monilla eri tasoilla. Journalistille luontevin tapa on kirjoittaa epäkohdista ja antaa, kuten nyt, työnsä tulokset eteenpäin, muille myytäviksi. Kerjäämisen edessä koettu kollektiivinen kiusaantuneisuus ja lamaannus voidaan kenties voittaa tätä lehteä ostamalla”, tiivisti päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski vuonna 2011 Ison Numeron mission lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa. Lehden kustantaja on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry. Ison Numeron sisältö kootaan pääosin Kultin 200 jäsenlehden piiristä.

Vuonna 2001 perustettu ”Pronssipantteri” on Villa Karon kulttuuripalkinto, joka myönnetään vuosittain henkilölle, yritykselle tai yhteisölle, joka on merkittävällä tavalla edistänyt yhteisymmärrystä eri kulttuurien välillä sekä vähentänyt rotujen välisiä ennakkoluuloja. Pronssipantterin historia juontaa kauas 1500-luvun Beninin kuningaskuntaan nykyisen Nigerian alueelle. Pantteri tai leopardi oli hallitsijan symboli, kuningasta itseään kutsuttiin ”Leopardin pojaksi” ja ylistettiin ”Leopardiksi – Maailman kuninkaaksi”. Villa Karon Pronssipantteri on näyte Beninin kuningaskunnan kuuluisasta pronssi- ja norsunluukäsityötaidosta.

WP_000166

Pronssipantterin saajat 2001–2013

2001 Heikki Salojärvi, kirjankustantaja ja suomentaja
2002 Kaisu Isto, Ylen filmiostaja
2003 Aune Laaksonen, Keravan taidemuseon johtaja
2004 Antonia Ringbom, animaatio-filmiohjaaja
2005 Hasse Walli, säveltäjä, muusikko
2006 Ritva Siikala, teatteriohjaaja, kulttuurikeskus Kassandran perustaja
2007 Marjo Kaartinen, kulttuurihistorian dosentti
2008 Olli Löytty, tietokirjailija
2009 Wilson Kirwa, juoksija, satukirjailija
2010 Miia Jonkka, dokumenttiohjaaja
2011 Tiina Lindfors, tanssija, koreografi
2012 Li-Lo Söderholm, Norsenin yläasteen rehtori
2013 Katukulttuurilehti Iso Numero

Villa Karoon syksyllä 2013

1920-luvun legendaariset ”Tulenkantajat” pyrkivät ohjaamaan suomalaista kirjallisuutta uusille urille lähemmäs eurooppalaisia virtauksia. Ryhmä pyrki eroon ”korpikulttuurista” ja määritteli suomalaisuuden ensisijaisesti teollisuuden, kaupungistumisen ja modernin taiteen kautta. Tunnuslause oli mahtipontinen: ”Ikkunat auki Eurooppaan!”

Villa Karon toiminnan kulmakivi on sen perustamisesta lähtien ollut stipendiaatti/residenssitoiminta, joka vuosien mittaan on kasvanut monipuoliseksi kulttuurien vuorovaikutukseksi. Siinä on ollut samaa tulenkantajien intoa ja uuden etsimisen ja löytämisen intohimoa. Tunnuslause voisi olla: ”Ikkunat auki Afrikkaan ja maailmaan!”

Vuosien 2000–2013 aikana on Villa Karoon tullut reilusti yli tuhat hakemusta, joista noin 400 stipendiaattia on kutsuttu työskentelemään Grand-Popoon. Hakijoitten kirjo on laaja. Eniten residenssipaikkoja on myönnetty eri alojen kuvataiteilijoille. Lähes yhtä suuri joukko on koostunut musiikin ja tanssin edustajista. Kirjailijat ja sanatyöläiset ovat listassa seuraavina ja tasaisia ryhmiä ovat arkkitehtuuri, teatterin ammattilaiset ja tutkijat. Ilahduttava on sarjakuvan tekijöiden, sirkustaiteilijoiden ja uskontotieteilijöiden hakeutuminen Beniniin. Vuorovaikutusta on lisännyt viime vuosina afrikkalaisten taiteilijoiden liittyminen Villa Karon koko ajan vaihtuvaan taiteilijayhteisöön.

Stipendilautakunta, jonka kokoonpano ei ole julkinen, kokoontui toukokuussa 27. kerran. Villa Karon hallitus on päättänyt syksyn 2013 stipendiaateiksi seuraavat hakijat:

Ala-Harja, Riikka, kirjailija
Ilvesheimo, Gerry, kirjailija, toimittaja
Kangasluoma, Sanna, kääntäjä
Kannosto, Sakari, kuvanveistäjä
Koski, Kuutti, toimittaja
Lassila, Maija, antropologi,taidemaalari
Metso, Juha, valokuvaaja
Nummi, Markus, kirjailija
Ojanperä, Essi, taiteen maisteri
Orenius, Melanie, kuvataiteilija
Sorjanen, Axa, toimittaja
Smolander, Marjo, muusikko
Söderholm, Linda, taiteen maisteri
Timonen, Vilma, muusikko

Mopolla Grand-Poposta pohjoiseen

Grand-Popo – Abomey – Dassa – Glazue – Natitingue – Boukombe – Tangueta – Bohico – Cotonou – Ouidah – Grand-Popo

Anna Retulainen
Anna Retulainen, Villa Karon kevään stipendiaatti, matkusti Villa Karosta kohti pohjoista. Mopon kyydissä matkatessa eteen tuli käsittämättömiä asioita, mutta myös ymmärrys uusien töiden suunnasta. Vaikeuksista huolimatta “tämä matka on ollut parasta kaikesta”.
 

9 päivää matkalla.

G=Gaston

Mopolla Grand Poposta Abomeyhin. Hienoa. Maisemat vaihtuvat oikealla nopeudella, kuin katselisi elokuvaa. Savimajoja, puoliksi luhistuneita kyhäelmiä, eläimiä. Sikoja, vuohia, kanoja ja lampaita tiellä. Vanhoja rekkoja ja täyteen ahdettuja puskatakseja. Ja vapaus ajaa mihin haluaa. Odotan paljon tulevalta viikolta. Mikä on Benin, miten maisemat muuttuvat. Olen kyllästynyt siihen, että joku haluaa jatkuvasti hyötyä tai myydä jotakin. On liian kuuma, makaan sisällä pimeässä, ehkä kämäisimmässä hotellihuoneessa intereilien jälkeen, mutta olen turvassa. Ulkoa kuuluu lasten kiljuntaa, ilmeisesti olen jonkun koulun lähellä. Vessassa on ikkuna, huoneessa ei. On sentään vessa, ja suihku tai ämpäri, jonka avulla voin peseytyä. Mustia ei näe pimeällä. Olin ihan musta matkan jäljiltä. G näytti normaalilta, tummassa ihossa ei näy mikään. Kello on kohta kolme, neljältä lähden ulos, toivottavasti yksin. Huoneen valot eivät enää mene päälle, en jaksa siitäkään välittää. Ehkä on sähkökatko.

Jännitin lähtöä, mutta kaikki oli ok. Tavarat saatiin jotenkin ihmeellisesti mahtumaan. Lasten äänien seassa kuuluu kanojen ja kukkojen ääniä. Olen onnellinen, että uskalsin lähteä enkä jäänyt Villa Karon terassille ihmettelemään ajan kulumista. Olen joutunut sanomaan afrikkalaiselle oppaalleni että relaa, ei tarvitse tietää, ei tarvitse suunnitella, ei tarvitse nähdä nähtävyyksiä, normaali elämä riittää. Ei mene perille. En pidä näiden huoneiden hajusta, vuosien aikana kertyneestä liasta ja hiestä. En tuntenut hajua ennen kuin täällä. Nyt se on osa arkipäivääni. Kun lapset hiljenevät, lähden ulos. En halua yhtään ylimääräistä huutoa yovo, valkoihoinen. Olen kyllästynyt huutoihin.

Tata sompa. Ei ole todellista, en jaksa uskoa tätä todeksi. Olen taas lavastettu Afrikkaan. Palaan takaisin perjantai-iltaan. Tai perjantaihin. Aiomme Abomeysta ensin Dassaan, missä pysähdyimme hetkeksi. Sika käveli juuri ohitseni syvästi röhkien. Dassasta eteenpäin Glazueen ilmeisesti siksi, että siellä asuu G:n kaveri ja veli. Kaverin äiti, sisar tai joku muu lähisukulainen oli kuollut ja seurasimme päivän mittaan hautajaisvalmisteluja: huutoa, ruuanlaittoa. Lopulta kauhea sade ja mutavelli. Illalla ruumis tuotiin kotiin ja laitettiin arkussa nukkumaan sängyn päälle. Näky oli lähinnä koominen ja tunnelma kai iloinen. Söimme hyvin, joimme palmuviinaa ja lopuksi lähdimme baariin. Nyt joku eläin huutaa tuskaansa, todennäköisesti sidottuna tiukaksi mytyksi auton katolle. Eilinen oli raskas ajopäivä. 400 km mopolla on paljon tai liikaa. Natitingue. Ainoastaan yksi lyhyt pysähdys matkalla. Natitingussa kadotimme toisemme, puhelin oli hotellissa, lopulta löydyimme ja joimme liikaa olutta. Nyt olemme Boukombessa, G nukkuu, pojat tai miehet lojuvat ja puhuvat jotain. Mitään ei tapahdu, ei nyt eikä koskaan. On vaan loputon odotus. On käsittämättömän vaikeaa saada paikalliset tajuamaan, että en halua nähdä mitään. Haluan olla, piirtää ja kirjoittaa. Ja että en halua kuulla selityksiä. Luen mieluummin. Pihalla on valtava puu, ehkä hienoin, minkä olen nähnyt Afrikassa. Olen onnellinen ja rauhassa.

Kanat, possut ja muut elikot kävelevät ympäriinsä. Kanat asuvat rakennelman alakerrassa. Rakennelma muistuttaa minikokoista linnaa tai jättimäistä hiekkalinnaa. Sika kävelee taas ohitseni. On hämmentävää, että tämä on jonkun todellisuus. Yövymme teltassa, joka ei pidä vettä, kattona on pelkkä hyttysverkko.

Kukaan ei onneksi puhu englantia. En ikinä uskonut olevani niin onnellinen, että en puhu jotain kieltä. Saan olla rauhassa. No nyt tulivat tuijottamaan kirjoittamista. Tai ipadia kai. Opetan G:lle englantia. Hän on onneksi alistunut siihen ja ehkä jopa iloinen, eli yrittää tosissaan. Aina välillä he, she ja it menevät jo oikein. Nyt puhutaan kai kielestä, mitä kirjoitan. Eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Eivät englantia eivätkä suomea.

Jono naisia sateenvarjojen kanssa kävelee ohitse. Näyttää ihan kummalliselta. Osalla on varjon alla kantamus pään päällä. Kai kyse on varjostamisesta, ei sateelta suojautumisesta. Liskot jahtaavat toisiaan. Perheen isännällä on kaksi vaimoa. Ja siksi kai kaksi tata sombaa, eri vaimot ja lapset asuvat eri rakennelmissa. Vaimo ei jätä minua rauhaan. Puhun suomea, se toimii parhaiten. Huutoa ja käsittämätöntä kieltä, mitä ikinä onkin. G lähti johonkin, kai hakemaan ruokaa ja juotavaa. Sama jatkuu, syömme liikaa, juomme liikaa ja nukumme. Kaikki nukkuvat, lojuvat ympäriinsä. Kummallista ajatella, että noin sadan kilometrin päässä on elefantteja, leijonia ja virtahepoja ja en aio mennä katsomaan niitä. Lampaat ovat eksyneet toisistaan. Kuulen sen. Todellisuus on täysin toinen kuin omani. En ymmärrä mistään mitään, mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän kysymyksiä kohtaan.

Aamu. Kukot kiekuvat, ihmiset alkavat kömpiä koloistaan. Ranskankielinen radio pauhaa taustalla. Klo on 6.21. G nukkuu, aurinko ei ole vielä noussut. Valvoin yöllä. Lariam valvottaa. Ihanaa nukkua teltassa. En tiedä, mitä tapahtui eilen, pyörryin, tipahdin penkiltä ja satutin oikean kylkeni. Hetken kuluttua pyörryin taas ja aiheutin valtavan hämmingin. Nestehukka, kuuma kuivuus yllätti minut. Selkään sattuu, mutta en usko sen haittaavan. Lehmä ammuu ja vuohet määkivät. Äänimaailma on ollut tavattoman rikas koko yön. Jossain oli juhla, kuulin etäisen rummutuksen ja kiljahduksia. Olisin halunnut lähteä kävelemään ääniä kohti, mutta en uskaltanut. G heräsi. Nyökkäilee, en usko, että ymmärtää, mitä sanoin. Haluaisin peseytyä, mutta ei ole hajuakaan, miten se tapahtuu. Pakko selvittää. Peseydyin katottomassa, likaisessa savimajassa. Hämmentävää, miten lian keskellä voi elää. Joka tapauksessa olen puhdas ja se on pääasia.

Ajoimme Kussu’un. Kävimme erilaisissa tata sombissa. Jotenkin tuntuu, että olen sisällä epätodellisessa unessa ja herään pian. Minua pakkosyötetään ja tulin jälleen sairaaksi. On vaikeaa saada toinen ymmärtämään, että en syö, jos minulla ei ole nälkä. Että olen juonut pelkkää kahvia aamuisin niin kauan kuin muistan. En halua enää yhtään munakasta. Luulen, että olemme molemmat väsyneet toistemme seuraan.

Kävin eilen taas kävelyllä, minulle annettiin tarkat ohjeet: ei saa valokuvata eikä mennä ihmisten pihoille. Olenko tyhmä? Kävelyn jälkeen söin riisiä, tomaattia ja juustoa. Sen jälkeen vatsani oli taas sekaisin. G tuli onnellisena kotiin jonkun eläimen raadon kanssa. Kysyin, mikä eläin on kyseessä. Sain vastaukseksi, että ei tietoa, food. Pascal uskoi eläimen olevan pieni villikissa genett, ainakin siinä oli pilkkuja. Kissoja ei syödä, ne ovat petoja. Pihalla oli käsittämätön riita, kymmenen naista kirkui, on kuulemma kirkunut jo kaksi kuukautta. Miehen oli pitänyt ostaa yhdelle naisista sim-kortti, nainen oli antanut rahat, mutta mies ei ollut tuonut sim-korttia. Päättelin, että miehen kahden vaimon perheet riitelivät keskenään. Vaimoilla on kummallakin oma tata somba, en kuitenkaan ymmärrä, miten tämä elämä oikeasti toimii, ainakin se kuulosti hyvin riitaisalle.

Nukuin puun alla, ensin minut häädettiin läkähdyttävän kuumaan pienen huoneeseen, koska alkaisi sataa. Ei alkanut. Lopulta G pystytti teltan ja jouduin sinne. Alkuperäinen nukkumapaikkani puun alla moskiittoverkon suojassa oli ilmeisesti liian pyhä. Painajainen alkoi noin klo 2.30. Pihalle tuli iso joukko ihmisiä jonkinlaiseen seremoniaan, jossa käsittääkseni pari vuotta aikaisemmin kuollut palasi takaisin henkenä, voi olla, että ymmärsin ihan väärin. Olettaisin hänen olevan nyt osa pihalla ollutta valtavaa puuta, jonka alla yritin nukkua. Rummutus, huuto, nouseva ja laskeva kiljunta jatkui aamuun asti. Kiersivät kait tata sombaa ja olivat sen kattoterassilla. Uhrasivat kanoja ja polttivat tulia. G pelastautui telttaan ja alkoi melkein välittömästi nukkua hirvittävässä metelissä. Aamulla ostin juhlijoille kaksi litraa sodabia, mikä lopulta hiljensi heidät.

Lähdimme ajamaan kohti Tanguetaa. Huonokuntoinen tie ja pyörässä kumi rikki. Pääsimme perille. Kiva hotelli, oma bungalovi, toimiva suihku ja vessa. Ihanaa. G vei minut vesiputouksille uimaan ja yritti pakottaa syömään. Mutta en halua syödä ennen kuin minulla on nälkä. Kieltäydyin tulemasta vedestä ylös. En jaksa huolenpitoa täysin merkityksettömissä asioissa. Nyt minulla on nälkä, olen taas parantunut. Illan ensimmäinen moskiitto etsii paljasta ihoani. Ehkä alan kaipaamaan jo kotiin, tuntuu, että on aika lähteä. Tämä matka on ollut parasta kaikesta. Grand-Popoon palaamme ehkä perjantaina. Cotonoun kautta.

G lähti korjaamaan rengasta, käskin ostaa uuden tubeless-renkaan, jos ei löydä sisäkumia. Yhtä kaikki en aio enää matkustaa rikkinäisellä renkaalla. Joku tyttö kaupungilta oli pessyt likaiset vaatteemme. Ihanaa, puhtaita vaatteita. Nälkä, ruuaksi kai helmikanaa ja toivottavasti ei riisiä. Fufua haluaisin. Olemme matkustaneet tänään pelkästään heikkokuntoisilla hiekkateillä. Maisemat ovat kauniita, näyttää Afrikalta luontodokumenteissa. Kivikkoisia kukkuloita, savannia. Olimme kai Pendjarin puolella. Tuntui kummallisesta ajatella, että vastaan saattaisi kävellä elefantti. G on tullut takaisin, ehkä lähdemme.

Sain hyvää helmikanaa ja fufua. Siirryin lattialle nukkumaan herättyäni kolmelta siihen, että iso hämähäkki puri minua. Samalla ymmärsin, että tiedän nyt mitä tai miten haluan maalata seuraavaksi. Matka, hiljaisuus, mahdollisuus keskittyä on selkeyttänyt ajatukseni. Kaipaan jo omalle työhuoneelleni, kotiin.

Savalu, eilen taas järjetön ajomatka, tosin nyt pysähdellen aina hetkeksi lepäämään. Mopo on hajonnut ja kukaan ei tunnu tietävän, mikä siinä on vikana. Toivottavasti pääsemme jatkamaan matkaa Cotonouhun, vai pitäisikö vain ostaa uusi mopo. Ehkä se on minun ratkaisuni. Söimme illalla joidenkin ihmisten sisäpihalla. G nukahti välittömästi syötyään. Makasin kuun valossa ihmetellen taas sitä, miten ihmiset katoavat pimeyteen. Huoneessa on kylpyhuone, mutta ei vettä. Olen yrittänyt muistella olenko joskus interrailatessa kohdannut vastaavan ongelman. En muista.

Maisemat olivat kauniita myös etelään päin ajettaessa. On ihmeellistä, miten matka voi olla niin erilainen eri suuntiin. Ja on ihmeellistä, miten matka on aina niin paljon lyhyempi kotiin päin. Minulla ei ole kiire vielä. Olen oppinut odottamaan, istun rauhassa ja odotan, että ihmiset lopettavan puhumisen jollain kummalliselta kielellä, että jotain tapahtuisi, matka jatkuisi. Odotan ruokaa ja lepotaukoa. Aamukahvia. Elämä on kiireetöntä.

Eilen sain kohtauksen muovipusseista. Roskaamisesta. Eilen opin, että nigerialaiset kopioivat kiinalaisia tuotteita. Ehkä mopolla on vaan ajettu liikaa, ehkä se haluaa lepotauon. Haluaisin Cotonouhun. G kysyi minulta olenko jo maistanut koiraa. Sanoin, että en, mutta periaatteessa voisin maistaa. Hän sanoi, että pyydystetään koira ja grillataan se. Tyrmäsin ajatuksen.

Monilla ohikulkevilla ihmisillä on tikku suussaan. Kukaan ei tupakoi, syövät tikkuja. Pohjoisessa tiet ovat melkein tyhjiä, voi ajaa kilometrejä ilman, että tulee yhtään autoa vastaan. Savalusta eteenpäin on liikennettä ja tiet ovat huonossa kunnossa. Mopoa on korjattu jo tunti. Onneksi se hajosi kaupungissa eikä pohjoisen autioilla hiekkateillä polttavan auringon alla. Nauroimme sitä aamulla, parempi näin. En vain halua jäädä tähän hotelliin. Olen varmasti ainoa valkoihoinen kaupungissa ja silti kukaan ei ole huudellut perääni. Nyt mopoa on korjattu kohta kaksi tuntia, alan uskoa, että on pakko ostaa uusi.

Mopo saatiin korjattua ja matka jatkui Bohicon kautta Cotonouhun. Ihan kamala tie. Isoja kuoppia, pöllyävää hiekkaa, sata vuotta vanhoja ylikuormattuja rekkoja. Hurjaa puikkelehtimista rekkojen välissä, keuhkot täynnä pakokaasua ja pölyä. Cotonoussa rauha. Suklaata ja ranskalaista siideriä. Aamulla rantareittiä ensin Ouidahiin ja sieltä Grand-Popoon. Koti, suihku, vessa.

Tänä aamuna oveeni ei koputtanut vieras musta mies kysyen: Are you ready? Olin perillä.

AR0031 kopio

AR0034 kopio

Anna Retulaisen Villa Karossa syntyneitä teoksia. Kuvaaja: Jussi Tiainen.