Akasia News

Happy Easter! And memories of last autumn’s Tabaski

Boubè preparing the Tabaski lamb

Boubè preparing the Tabaski lamb

Last October 26th the residents of Villa Karo got the opportunity to participate in the Tabaski celebration as Villa Karo’s guardians Boubé and Abdullaye, who belong to the Muslim minority in Benin, invited them to join the religious feast. Two lambs were prepared on open fire and tasty Fulani cheese was served for the vegetarians.

Tabaski is one of the most important celebrations of the Muslim year. This day – the date of which varies from one country to another from and year to year– is to commemorate the prophet Ibrahim’s willingness to sacrifice his young and only firstborn son in obedience to a command from God. It marks the end of the annual pilgrimage, Hajj to Mecca.  Hajj is one of the five pillars of Islam and each able-bodied Muslim is supposed to carry out this duty and head to Mecca at least on in the lifetime, if this is financially realisable. For the Tabaski celebration, a sheep, cow, goat, buffalo or camel is sacrificed in the name of God. One-third of the meat is given to friends and neighbors and one-third or more of the meat is donated to the poor and needy.

With a resemblance to Easter, Tabaski is the celebration of sacrifice, reconciliation and forgiveness:  Eid-al-Adha – Feast of Sacrifice. This year the celebrations in Benin will be on Tuesday 15th October. Meanwhile, Happy Easter to everybody!

Kulttuurienvälisten kohtaamisten koreografiaa

Riikka Theresa  Innanen  Villa Karossa 7.11.2012-16.1.2013

Riikka Theresa
Innanen
Villa Karossa 7.11.2012-16.1.2013

Kaksoshengillä oli niin hauskaa, ettei heiltä saatu lupaa lopettaa. Juhlassa meni lopulta koko päivä puoleenyöhön. Eri-ikäiset naiset tanssivat, miehet soittivat. Koko kylän kaksosfetissinuket tuotiin yhteen juhlimaan. Aivan toista kuin rituaalinäytöksissä!” Riikka Theresa Innanen kuvailee kaksosseremoniaa, jossa juhlittiin hänen perheensä kaksosia, eikä pysty peittelemään innostustaan:

Mikä elämän lahja oli saada olla tässä voodoo-seremoniassa!”

Tanssija-koreografi tuli Beniniin tarkastelemaan sitä, kuinka ihmiset tulevat yhteen — kohtaavat toisensa tilassa. Kokemukset ovat olleet vahvoja ja residenssijakso on ollut hedelmällinen.

Koreografin työ on käyttöliittymien rakentamista, jossa tuodaan ihmiset yhteen kokemuksen äärelle.”

Työstettävää materiaalia tulevien töiden pohjaksi on löytynyt runsaasti.  Tarkkailemiensa kohtaamisten lisäksi Riikka oli mukana yhteisötaideprojekteissa.

Yhteisötaideprojektit – oma anti paikallisyhteisölle

Ennen Beniin tuloa Kiasma-teatterissa esitettiin Riikka-Theresan ja Outi Yli-Viikarin re-ANIMA-ted-tanssiteosta, joka käsittelee eläinkunnan ja luonnon suhdetta ihmisen rakentamaan kulttuuriin. Koreografia pohjaa systeemiteoriaan ja Jaana Parviaisen negatiivisen tiedon teoriaan, kokemukselliseen anatomiaan ja ekologisiin järjestelmiin. Muotokieli ja teksti ovat orgaanisia ja teos on itsessään ekologinen.

Pyrin siihen, että kaikki ideasta liikemateriaalin ja dramaturgiaan istuu teoksen teemaan. Eli myöskään itse esityksentilanteessa ei käytetä sähköä, kierrätetään ja ostetaan vain välttämättömin tai jotakin sellaista mikä edesauttaa teoksen ekologisuutta. Itselle asetettu rajoitus pakottaa muuttamaan omia konventioita, kysymään miten voi tehdä toisin tai poistaa jotain kokonaan.”

Riikka jatkoi luontosuhteen käsittelyä Beninissä.  Yhdessä Grand-Popossa toimivan kansalaisjärjestö ADJD:n, taidekoulu CLAN:in ja paikallisten lasten kanssa toteutettiin jäteongelmaa käsittelevä tanssiteos ”Mitä tapahtuu eläimille, jotka syövät muovia?”.  Se esitettiin osana paikallisväestön ympäristöherkistämiseen tähtäävää rannan siivousprojektin promootiota Villa Karon joulukuun konsertissa. Lasten esimerkin kautta vanhempienkin toivotaan oppivan ympäristöasioista.

Ympäristöprojektin lisäksi Riikka oli mukana Grand-Popossa järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa, jossa oli mukana suomalaisia ja beniniläisiä muusikoita.

Pohdintaa vuorovaikutuksen hankaluudesta

“Emancipate yourselves from mental slavery; None but ourselves can free our minds.”

Bob Marleyn vapauslauluun ”Redemption Song”iin lainaamat panafrikkalaisliikkeessä vaikuttaneen Marcus Garveyn sanat vuodelta 1937 saavat Riikka Theresa Innasen mietteliääksi Grand Popossa residenssijakson lopulla tammikuussa 2013. Vaikkei orjia ole laivattu Afrikasta yli sataan vuoteen, ja Afrikan siirtomaat ovat itsenäistyneet yli puoli vuosisataa sitten, tuntuvat Garveyn sanat edelleen ajankohtaisilta.

Historian haamuja kannetaan täällä mukana. Todellinen vapautuminen on ihmisen mielestä kiinni. Vaikka vääryyksiä on tapahtunut ja monelta osin tapahtuu edelleen, on kuitenkin päästävä niiden yli. Niin kauan kuin kannetaan kaunaa tai jättäydytään autettavaksi, pidetään yllä myös henkistä valtasuhdeasetelmaa.”

Residenssiaikana Riikka luki Aravind Agidan kirjan Valkoinen Tiikeri. Siinä kirjan päähenkilö toteaa: ”En voinut koskaan olla orja, koska ymmärsin kauneuden merkityksen.” Suomessakin mietitään taiteen funktiota kulutusyhteiskunnassa.

”Uskon vahvasti, että taide itsessään – ei vain virkistys- tai harrastustoimintana vaan esteettisenä, luovaan ajatteluun kannustavana kokemuksena – voi muuttaa paljon. Taiteen lisäksi Villa Karo vaikuttaa Grand-Popossa paikallisyhteisöön tuomalla myös tänne ihmisiä, jotka eivät ole turisteja tai avustustyöntekijöitä.”

Riikka näkee, että myös suomalaiset taitelijat sijoitetaan kuitenkin helposti valmiiseen palapeliin, jossa heille annetaan ”herrain rooli”. Tämä saattaa hankaloittaa kumppanillisen, kollegiaalisen yhteistyön toteutumista.

Välillä tuntuu siltä, että yhteistyön sijaan meille haluttiin järjestää virkistystoimintaa. Rakennetaan viihdykerata Riikalle, se siitä varmaan tykkäisi ja ilostuisi!”

Eikä kysymys ole todellakaan siitä, että taiteilija ei tästä ilostuisi.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että projekteja tehdään mua varten! Ei mua tarvitse miellyttää! En tee niitä koska se on itselle kivaa, vaan koska ne ovat osa työtäni, johon kuuluu myös tarve laajentaa näkökulmaa ja oppia lisää!”

Taiteilijoilta taiteilijoille

Taiteilijoiden yhteistyötä kohentamaan perustettiin Villa Karon avointen ovien päivän jälkeen Grand-Popon taiteilijoiden yhdistys, L’Association des artistes créateurs de Grand-Popo. Riikka Theresa näkee, että kulttuurikeskuksen ulkopuolella toimiva yhdistys edesauttaa sitä, että taiteilijat voivat kohdata toisensa mutkattomasti ja unohtaa hierarkiat.

Taiteilijoiden välinen ammatillinen yhteistyö on ensiarvoisen tärkeää.”

Tasa-arvoisen yhteistyöasetelman luomiseksi on Riikan mukaan viisasta, että taideyhdistys toimii nimenomaan itsenäisenä Karon ovien ulkopuolella.

”Toivottavasti yhteydet Karon ja yhdistyksen välillä kasvavat toimiviksi, jotta uudet tulokkaat voisivat käydä rutiininomaisesti esittelemässä itsensä paikallisille taiteilijoille. Kun ensikosketus saada luoduksi, yhteystyö kasvaa varmasti ihan luonnollisesti, yhteisten kiinnostusten pohjalta!”

Villa Karolla voisi olla tärkeä rooli taiteessa kansallisellakin tasolla, jos ammattitaiteilijoiden väliseen yhteistyöhön panostettaisiin, heidän tietotaitonsa jakamista hyödynnettäisiin tehokkaammin ja yhteistyön tasoa pidettäisiin tarpeeksi korkeana.

Taiteilijoilta muulle yhteisölle

Paikallisten taiteilijoiden lisäksi muu yhteisö voisi tulla oppimaan Villa Karoon – esimerkiksi luennoille, kursseille ja työpajoihin, Riikka ehdottaa.

“Yhteisölle ja tietyille ryhmille suunnattuja projekteja vetämään voisi kutsua afrikkalaisia ja suomalaisia tekijöitä aika spesifistikin. Miksei stipendiä voisi hakea suoraan joihinkin tiettyihin projekteihinkin? Esimerkiksi paikallisia työmahdollisuuksia voitaisiin parantaa jonkinlaisten yrityshautomoiden tai liikeidean kehittämispajojen avulla. Kaikkilla stipendiaateilla ei tarvitsisi olla yhteisöhankkeita, mutta on varmasti joitakin taiteilijoita, jotka olisivat tällaisesta innostuneita.”

Järjestelyllä mahdollistettaisiin yhteisöprojektien jatkuvuus ja voitaisiin rakentaa Grand-Popoon jotain kestävämpää irrallisten projektien ratkeilevan tilkkutäkin sijaan.

On huomioitava, että etenkin lapset saattavat kärsiä pitkään jatkuneiden projektien yllättäen loppuessa”, Riikka muistuttaa.

Vuorovaikutuksen parantaminen

On hedelmällistä pohtia miten suomalaisten ja paikallisten välisiä kohtaamisia voitaisiin sujuvoittaa Grand-Popossa. Sen sijaan, että jokainen vieras käy itsekseen läpi kulttuurisen oppimisprosessin, voisi näistä kokemuksista ammentaa laajemminkin. Ne voisivat luoda vahvan ja ainutlaatuisen lähtökohdan syvemmälle keskustelulle kulttuurien välisestä kohtaamisesta siihen liittyvine ongelmineen ja tabuineen.

Olisi tärkeää ylläpitää keskustelua siitä mikä yhteistyössä on esteenä, mistä se johtuu ja pitääkö sitä edes murtaa. Vaikkei mikään muuttuisikaan, niin ainakin toiseuden ymmärrys voisi kasvaa.”

Hierarkia-asetelma vaikeuttaa ihmisten välistä yhteistyötä ja oppimista. Hyvin pientenkin lasten kanssa on vaikea toteuttaa alhaalta päin lähtevää, oppilaan lähtökohdista ponnistavaa pedagogiikkaa, jos he eivät ole omaksuneet tätä mallia koulussa.

Opettajat tekevät kyllä työtään täälläkin sydämestään, mutta uusien opetusmallien puute on silmiinpistävää. Usein lapsille vain näytetään, miten asiat kuuluu tehdä. Ulkoa opettelu ei kuitenkaan riitä tulevaisuuden ongelmien ratkaisemiseksi post-kolonialistisessa yhteiskunnassa, vaan tarvitaan myös omaehtoisuutta.”

Suomalaiset opetusmallit ovat menestyneet hyvin kansainvälisissä PISA-tutkimuksissa. Riikka arvelee, että Grand-Popolaiset opettajat ja taidekasvattajatkin saattaisivat olla inspiroituneita tutustumaan niihin.

”Voitaisiin antaa heille pähkinöitä purtavaksi – ei autoritäärisesti tuputtamalla tietenkään.”

Moderni taide – Monikulttuurinen taide

Hollannissa kansainvälisessä taidekoulussa opiskelleena ja opettaneena sekä kansainvälisen uransa takia Riikalla on paljon kokemusta eri kulttuureista tulevien taiteilijoiden yhteistyöstä ja kirkas näkemys siitä, että nykytaiteen ja traditionaalisen taiteen tai länsimaisen ja afrikkalaisen taiteen välillä ei tarvitse olla jyrkkää ristiriitaa. Kokemus afrikkalaisten nykytanssijoiden kanssa sai Riikan lähtemään Villa Karoonkin.

Nykytaide käyttää paljon konseptuaalisia työkaluja. Se voisi antaa avaimet oman kulttuuritaustan työstämiseen sen ydintä hylkäämättä.”

Omaa traditiota voi soveltaa nykypäivään uusilla tekniikoilla ja ajankohtaisilla kysymyksenasetteluilla.

”Monet afrikkalaiset taiteilijat tekevät tätä jo, mikseivät siis myös Grand-Popolaiset?”,Riikka kannustaa.

Suomalaisilla on oma koulutustaustansa, jota työstää ja josta ammentaa työhönsä – Beniniläisillä omansa, mutta kaikki elämme tässä ajassa. Molemmat voivat jakaa ja soveltaa tietotaitoansa ja kulttuurihistoriantuntemustaan omaan tekemiseensä.”

Hienoa olisi, että taiteilijat täällä voisivat saada työkaluja, joilla työstää omaa kontekstiaan yhä suvereenimmin.

Mun teoria tai teesi on, että nykypäivän taiteilijan työn täytyy olla kontekstitietoista – tiedostavaa oman aikamme kysymyksenasetteluista. On mahtavaa, että taide on täällä aivan erilailla merkityksellinen osa elämää kuin Suomessa.”

Juuri tämä sai Riikka lähtemään Villa Karoon – imemään vaikutteita omaan työhönsä

”Meillä suhde on etäännytetympi, mutta taiteilijana uskon, että taide voi olla osa yhteisöä moniulotteisesti, enemmän kuin vain viihdyttävää taustamusiikkia.”

Kaiken kaikkiaan on vaikea arvioida, kuinka hyvin me vieraasta kulttuurista tulleina voimme lukea paikallista taidetta, sen sävyjä, konseptuaalisuutta ja historiallista kerroksellisuutta –  arvottaa sen ajankohtaisuutta.  Emmehän edes välttämättä ymmärrä mitä kuulemamme kappaleet käsittelevät. Entä erottuvatko länsimaisen taiteen kysymyksenasettelut afrikkalaiselle?

Taiteilijoiden välistä keskusteltavaa riittää.

 

 

MIGRANT-E-S. Tarinoita maahanmuutosta

Etienne Davodeau

Piirros Etienne Davodeau

Ranskan instituutti Suomessa on järjestänyt Kaapelitehtaalle sarjakuvanäyttelyn, jonka toteutuksesta vastaa nuori, sarjakuvalle ja kulttuurille omistautunut kollektiivi ”Entre les cases”. Näyttelyssä on sarjakuvia neljältätoista taiteilijalta. Teoksissa kuvataan maahanmuuton erilaisia puolia ihmisten itsensä näkökulmasta, ja yhdistellään niitä historiantutkimuksen oivaltavaan antiin.

Maahanmuutto on aina ollut osa Ranskaa: noin neljälläkymmenellä prosentilla nykyranskalaisista on ulkomaalaisia juuria. Esimerkiksi Ranskan nimekkäistä taiteilijoista monet ovat tulleet alun perin muualta. Näyttelyssä sarjakuvat yhdistyvät historioitsijoiden analyyttisiin paloihin maahanmuutosta. Niissä painotetaan juuri Ranskan ja maahanmuuton pitkäaikaista, mutta liian monesti unohduksiin jäänyttä sidettä. Maahanmuuttoa on ollut vuosisatoja, mutta aina viimeisin maahanmuuttajaryhmä tai -sukupolvi saa tuntea rasismia ja syrjintää nahoissaan. Sarjakuvassa yksilöt saavat äänen, mutta sarjakuvallinen kerrontamuoto tuottaa myös oman ulottuvuutensa.

Monissa näyttelyn sarjakuvista kerrotaan tarinaa, jossa Ranska ei täytäkään suuria unelmia: paljon tavoiteltu vapaus ei realisoidukaan. Monet työt ovat hyvin tummasävyisiä, jopa synkkiä, ja niissä kerrotaan surullisia tarinoita. Tulijoiden kertomuksia on monista paikoista, mutta ennen kaikkea pohjoisesta ja läntisestä Afrikasta. Tullessaan Ranskaan he kohtaavat yksinäisyyttä, mielivaltaa ja ulkopuolisuutta. Monissa sarjakuvissa tulijat kohtaavat poliiseja tai muita viranomaisia, eikä kohtaamisia esitetä mukavina. Vaikka perille olisi päästy ja uusi elämä olisi päässyt vauhtiin, ei ulkopuolisuuden tunteesta pääse silti eroon. Juurettomuus ja muutos, joka muuttaa ja toisaalta pysyy koko elämän, tulevat parhaiten esiin kahdessa sarjakuvassa, jossa kuvataan maahanmuuttoa perheen kahden eri sukupolven välisessä dialogissa. Uusi sukupolvi kykenee jo tuntemaan itsensä ranskalaiseksi, ainakin enemmän kuin vanhempansa.

Omana alaotsikkonaan näyttelyssä olivat maahanmuuttajanaiset, Femmes Migrantes, ja heidän pitkään unohduksissa ollut olemassaolonsa. Etenkin ennen nähtiin, että maahanmuuttaja on mies; nyt on kuitenkin ruvettu näkemään maahanmuuttajien moninaisuus ja heidän taustoistaan juontuvat erilaiset haasteet. Myös toiveikkuutta esiintyy, vaikkei niin suurissa määrin. Erään sarjakuvan nainen on joutunut perheensä hylkäämäksi haluttuaan yhdistää vanhan ja uuden kulttuurinsa tapoja elää, ja koettuaan silti jatkuvaa rasismia ja osattomuutta on hän löytänyt itselleen uuden turvallisen maailman: uudet ystävät ja ennen kaikkea kirjat.

Asiat eivät ole mustavalkoisia, ja tämä näyttely tuo tarpeellisen lisän maahanmuutosta käytävään keskusteluun antamalla maahanmuuttajatarinoille tilaa. Malamine-sarjakuvan lopussakin todetaan, että:

”Elämä ei ole mustaa eikä valkoista, eikä se myöskään aina ole ruusuista.”

Mukana olevia taiteilijoita ovat mm. Edimo ja Simon-Pierre Mdbumbo sekä Christophe Dabitch. Näyttely on avoinna klo 9-21 lauantaihin 6.4. asti Galleria Käytävässä Kaapelitehdas C2:ssa, ja sinne on vapaa pääsy.

Lisää maahanmuuttoaiheista sarjakuvaa Angoulemen sarjakuvafestivaaleilta 2011.

 

Maagisuutta, voodooloitsuja, hyväntekeväisyyttä

 

Liisa Väisänen Villa Karossa 3.12.2012-11.1.2013

Liisa Väisänen Villa Karossa 3.12.2012-11.1.2013

Uskonnollisten kuvien tutkija, taidefilosofi Liisa Väisänen haluaisi lähettää kukkapuskan Dan Brownille. Brownin Da Vinci-koodin julkaisemisen myötä Liisalle on satanut luentokutsuja ympäri maailmaa. Villa Karoon Liisa ei kuitenkaan tullut luennoimaan. Hän haki stipendiaatiksi löytääkseen selityksen taiteen maagisuudelle voodoo-kultista.  ”Juuri voodoossa magiikka on kaikista uskonnoista voimakkaimmin läsnä.”

”Lähdin etsimään täältä vastausta kysymykseen, miten taide voi olla maagista? Toisin sanoen miten visuaalisessa objektissa voi olla mukana muutakin kuin pigmenttiä, marmoria tai pronssia?”

Residenssiajan toiseksi viimeiseen viikkoon mennessä vastausta ei ollut löytynyt.

”Keskityin voodoo-objektien taideominaisuuksiin ja väheksyin niiden sakraaliominaisuuksia. Etsin symboleita, sieltä missä niitä ei ollut.”

Beninin voodoo-rytmejä opiskeleva Tuukka (Vuorinen) kysyi Liisalta erään voodoo-seremonian aikana: ”Kuinka paljon transsissa on näyteltyä ja kuinka paljon aitoa?” Vastauksellaan ”Se on täysin epärelevantti kysymys”, Liisa tuli koodanneeksi itselleen auki sen mitä oli ollut etsimässä: kyse ei ole representaatiosta vaan presentaatiosta. Ihmiset eivät esitä tanssiessaan jumalia vaan muuttuvat jumaliksi. Henki valtaa heidät.

Mona Lisa on totta, eikä vain pigmenttiä. Ei sakraalitaiteen esineiltä tarvitse pyytää enempää kuin mitä taide-esineiltä pyydetään. Maaginen kuva ei ole vain symboli (pyhän kuva), vaan symboloitava, (eli pyhä itse).”

Tätä oivallusta voi soveltaa laajemminkin taiteen tutkimuksessa.

La Reine Sage -Viisas kuningatar

Yllä oleva saattaa kuulostaa jännittävältä ja korkealentoiselta. Vaikutelma on tuskin väärä. Abomeylaisen voodoo-näkijän, Bokonon mukaan Liisa Väisänen on syntymähoroskoopiltaan ’La Reine Sage’, Viisas kuningatar. Tällaista titteliä ei anneta kenelle tahansa. Paikalliset kumartuvat naisen jalkoihin sen kuullessaan.

Länsimaisesta ihmisestä tuhkan puhaltaminen, sarvesta juominen, voodoo-loitsut, ilmaan heitetyt simpukankuoret, pään päällä pidellyt kanat sekä siirtymät hyvien kehästä pahojen kehään ja takaisin voivat kuulostaa epäpäteviltä keinoilta tunnistaa ihmisen neroutta. Bokono ei kuitenkaan erehdy Liisan suhteen. Nainen on monitaituri: filosofian tohtori, tietokirjailija, taidekriitikko ja freelancer-luennoitsija. Hän on opiskellut muun muassa taidefilosofiaa, taidehistoriaa, kirjallisuutta, estetiikkaa , teologiaa, matkailua ja dramaturgiaa Kairon, Sorbonnen ja Helsingin yliopistoissa.

Liisan seikkailut Beninissä kertovat samaa tarinaa suurista voimista.

Liisa ihmemaassa

Väisänen työsti Karossa kolmea kirjaa. Niistä ensimmäinen, kahdeksankymmensivuinen faktiollinen ”Kohtaamisia”, syntyi viidessä päivässä. Tämän lisäksi Liisa kirjoitti 1400-luvulla eläneen dominikaanipriori Girolamo Savonarolan elämänkertaa ja työsti slow life -ajatteluun liittyvää tekstiä otsikolla ”Verkkaisuuden filosofia.”  Kirjojen teemat tuntuvat kuin ihmeen lailla alkavan elää omaa elämäänsä ja muuttuvan todeksi kirjoituspöydän ympärillä.

Kohtaamisia-kirjan sivuilla Villa Karon koira Juha löytää vastineensa Pyhän Rochuksen koirasta. Liisa pohtii onko hänen oma kansalaisrohkeutensa suurempaa kuin ruttotautiselle pyhimykselle leipää kantaneen koiran. Villa Karon nelijalkaiset saavat sivutilan lisäksi osansa Liisan huolenpidosta. Punapäisen naisen astuttua taloon alkoivat koirat lihoa ja niiden turkit kiiltää.

Köyhille ruokaturvaa ajaneen Savonarolan 1400-luvulla kokema vääryys toistuu Liisan Beninissä kohtaaman Negrasin tarinassa. Hallitusta vastaan mieltä osoittanut togolainen mies elää Ouidahissa poliittisena pakolaisena kolmen alaikäiseen lapsensa kanssa. ”Sortoa vastaan taistelevat ovat vainottuja aina”, Liisa toteaa. Hän on ottanut YK:n ihmisoikeusvaltuutettuun yhteyttä Negrasin turvapaikkahakemuksen puolesta.

Myös Verkkaisuuden filosofian teemat tuntuvat sopivan Grand-Popon kiireettömään ilmapiiriin.

On viitteitä siitä, että kapitalismi on tullut tiensä päähän maailmassa. Rahan tavoittelun sijaan ollaan siirtymässä kohti vastuullisia nautintoja.”

Voiko täällä siis saada esimakua tulevaisuuden epikurolaisuudesta?

Hyväntekijä ja taiteen rakastaja

Liisan lapsuudessa taide oli aina läsnä. Vaikkei hänestä itsestään tullut taiteilijaa, tuli hänestä isänsä oppien mukaisesti ”hyvä taiteen katsoja”. Työnsä ohessa Liisa toimii kriitikkona ja toteuttaa näin rakkauttaan taiteeseen. Hän yhdistää taiteilijoita yleisöön ja mesenaatteihin. Taiteilijat ovat Liisalle avantgardisteina tärkeitä yhteiskunnallisten muutosten airuita.

Esimerkiksi 60-luvun sarjatuotantoa ja sen ongelmia käsitelleet ranskalaiset uusrealistit voi hyvin nähdä 2000-luvun slow-liikkeen pioneereina.”

Liisalle älyllinen substanssi on oleellista taiteessa. ”Minä olen hirveä!”, hän kauhistelee byronlaista suhtautumistaan. Tämän näkemyksen mukaan taidemaailman – ei siis kansan – määritettäväksi jää se mitä taide on.

”Taide kuuluu eliitille, ihmisille joilla on halu sivistää itseään taiteen parissa. Jos kukkahattutädit saisivat päättää, maalattaisiin yhä impressionistista taidetta”.

Kun taiteesta häviää intelligenssi, jää jäljelle vain pinta, joka palautuu Liisan mukaan käsityöläisyydeksi.

Moraalisesti Liisa kokee olevansa yhteiskunnalle koulutuksensa velkaa. Potut on maksettava pottuina ja taiteentutkijan työ yhteiskunnassa täytyy erottaa yksityisihmisenä toteutettavasta hyväntekeväisyydestä. Liisa antaa synninpäästön Beniniin tulleille stipendiaattitaiteilijoille, jotka toisinaan ahdistuvat taiteen tekemisen mielettömyydestä ympäröivän köyhyyden keskellä.

Vaikka Grand-Popoon tulevat suomalaistaiteilijat eivät toisi mitään paikallisyhteisölle ja hyötyisivät oleskelustaan täällä vain itse, on tänne tuleminen taiteen kehittämisen kannalta tärkeää – ja taiteen kehittäminen on aina hyvä asia.

Toisaalta Grand-Popossa ollessaan Liisa ei itse pysynyt vain taiteentutkijan roolissaan. Villa Karon koirien ja Negrasin asioiden edistämisen lisäksi, hän löysi paikan päältä koreografi- ja tanssijakykyjä. Näille hän nyt etsii sponsoreita, jotta he voisivat osallistua Genovaiselle SUQ-festivaalille. Taiteen tehtävä ei ole ratkaista maailman ongelmia, mutta Villa Karoon tulevien stipendiaattien on usein vaikea sulkea silmiään kohtaamaltaan eriarvoisuudelta.

Kuva:Tuukka Vuorinen

Mieheys on katsojan silmissä?

Kenneth_Bamberg_STIP10_S2012_photo_by_MKiminki

Kuva: Miikka Kiminki

Kenneth Bamberg Villa Karossa 10.10.2012-2.1.2013

Syksyn stipendiaateista Villa Karossa pisimpään työskennellyt valokuvaaja Kenneth Bamberg saapui residenssiin yhtä matkaa toisen valokuvaajan kanssa. Matkan ja valokuvaamisen lisäksi Kennethillä ja Miikka Kimingillä on muutakin yhteistä. Molemmat työstävät valokuvissaan maskuliinisuutta. Kimingin lähestymistapa aiheeseen on ekspressiivinen, omasta kokemuksesta ja arkipäivän aiheista ammentava. Bamberg taas tarkastelee maskuliinisuutta kulttuuristen instituutioiden kautta. Kuvillaan kukoista ja miehistä – painijoista, nyrkkeilijöistä, saunojista, aikuisuuden kynnyksellä olevista thaimaalaispojista – ahvenanmaalaiskuvaaja laittaa katsojansa pohtimaan sitä lokeroa, joka yhteiskunnassa on rajattu miehelle.

Manlighet sitter i betraktarens öga?

Se, mikä on miehekästä tai miehelle on sallittua, se, mikä on miehen tai naisen hyve ja mikä taas ei, on pitkälti sosiaalisesti määräytynyttä.  Tiettyjä ominaisuuksia saatetaan pitää universaalisemmin maskuliinisuuden tai feminiinisyyden symboleina kuin toisia.

”Kulttuurisia eroja tarkastelemalla voi konkreettisesti huomata sen, kuinka sukupuoliroolit ovat luomiamme rakennelmia.”

Aikaisemmissa töissään Kenneth on kuvannut esimerkiksi turkkilaista painia, jossa sukupuolielimensä peittäneet alastomat miehet öljytään kiiltäväksi ennen ottelua.

”Liukkaasta vartalosta on käytännössä mahdotonta saada pitävää otetta. Niinpä painijat pyrkivät selättämään vastustajansa tarttumalla tätä kalsareista.”

Paikallisen kulttuurin ulkopuolelta tulevan katsojan silmissä tällainen saattaa näyttäytyä ilmeisen homoeroottisena.

”Kyseisessä yhteisössä perinteinen laji on miehisyyden mitta, ja painijat maskuliinisuuden juhlittu kruunu”, Kenneth kuvailee.

Turkkilaisten painijoiden lisäksi valokuvaajan tuotannosta löytyy Shan-heimoon kuuluvia thaimaalaispoikia, jotka on aikuistumisriittinsä kunniaksi puettu muistuttamaan prinssi Siddhartha Gautamaa, ennen kuin hänestä tuli Buddha.

”Pojat koristellaan kauniin kukkasin ja meikataan sieviksi. Prinsseillä on yllään paljon sellaista, mikä yleensä yhdistetään luontevasti naisiin ja naisellisuuteen.”

Vad är små pojkar gjorda av?

Kennethin eksoottisia ja visuaalisesti häikäiseviä kuvia katsoessa huomaa itsekin pitävänsä nenällään oman kulttuurinsa laseja. Vaikka niitä ei olisi helppo riisua, ainakin niiden olemassa olosta tulee varsin tietoiseksi. Kuvasarjat tekevät ilmeiseksi sen mitä sosiaalisella sukupuolella – naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi vaihtuneen tieteenalan keskeisimmällä tutkimuskohteella – tarkoitetaan.

Tasa-arvokeskustelussa tehdään ero biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välillä. Nainen on toki fyysisesti erilainen kuin mies, mutta suuri osa siitä, mitä pidetään naisellisena tai miehisenä, määräytyy kulttuurisesti, eikä sillä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Fysiologisten erojen päälle rakennetaan muun muassa kasvatuksen ja koulutuksen kautta ylimääräisiä biologiaan palautumattomia kerrostumia. Näin luodaan tiedostamatta normeja sille, mikä on sallittua naiselle ja mikä miehelle.  Tyttö saa toki leikkiä nukeillansa ja poika autoillansa, entä saako myös toisinpäin?

Vad är kungar gjorda av?

Beninissä Bamberg kuvasi kuninkaita ja kameroiden muistikortit täyttyivät värikylläisistä otoksista. Kuvista välittyy monella tapaa maan äärimmäisen arvokas kulttuuriperintö.

”Kuninkaat on niin makeita!”, Kenneth ihastelee.

Kameran eteen päätyi kahdeksantoista kuningasta maan kaikkiaan viidestäkymmenestäneljästä kuninkaasta. Vaikka Benin ei ole valtiomuodoltaan kuningaskunta, monen Afrikan maan tavoin senkin alueella on useita erillisiä kansoja, heimoja ja yhteisöjä. Kuninkailla ei ole poliittista valtaa, mutta he toimivat tärkeinä mielipidevaikuttajina ja välittäjinä alueillaan.

“Beniniläiset kuninkaat ovat kansojensa isähahmoja – heidän silmänsä. Tavalliselle ihmiselle kuninkaat näyttäytyvät Jumalasta seuraavana.”

Myös kuningassarja käsittelee miehisyyttä.

Näissäkin kuvissa tarkastellaan sitä, mitä tarkoittaa olla mies, vaikkei ristiriita omaan kulttuuriimme nähden olekaan ehkä yhtä hätkähdyttävä kuin joissakin aiemmissa kuvissani, ” Kenneth kertoo.

Kuvissa näkyy voiman ja vallan symboleita: sateenvarjoja, toteemieläimiä, vaimoja. Kuningasta ei kukaan pääse määräilemään – luonnollisesti ei etenkään valkoinen mies, kun kyseessä on entinen siirtomaa.

Oli kiinnostavaa seurata, mitä kaikkea kruunupäiden oli tärkeää saada kuvaan mukaan ja kuinka kuvauspaikat valikoituivat. Yleensä he valitsivat kuvauspaikaksi jonkin historiallisen, itselleen henkilökohtaisesti tärkeän paikan. Jokaiseen kuvaan kuninkaat halusivat mukaan joko palvelijansa, prinssin tai prinsessan.

Kuningassukujen myyttiset tarinat ovat yhtä mehukkaita kuin kuninkaista otetut valokuvat.

”Eräskin kuningas kertoi, kuinka hän symbolikseen valikoituneen krokotiilin tavoin sukeltaa veteen ja vaanii pinnan alla kunnes hyökkää vihollisensa kimppuun.”

Kuvaaminen on kuvaamista Afrikassakin, mutta eksoottiset olosuhteet tuovat arkirutiineihin lisänsä.  Värikylläisten pintojen taakse kätkeytyy tuntien odottelua, satoja poukkoilevia autokilometrejä, hikistä vaatteiden vaihtoa, omituisia kertomuksia ja käännöskukkasia.

 Vad annat?

Energisestä valokuvaajasta saattoi nähdä vilahduksen palmuun kiipeämässä tai pistelemässä pihviä Auberge-hotellin terassilla, mutta muuten Kenneth tuntui olevan menossa kaiken aikaa. Kuningasprojektin lisäksi kolmikuukautiseen residenssijaksoon mahtui monta keskipäivänhelteistä juoksulenkkiä Guineanlahden rantahiekalla, blueskitarasessioita Karoon seuranneen ystävän, Anders Salinin kanssa ja rumputunteja Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes’ssa . Projektiensa ohessa Kenneth järjesti myös paikallisille valokuvaajille työpajan, jossa käytiin läpi studiovalaistustekniikkaa.

Kenneth teki paljon yhteistyötä muiden stipendiaattien kanssa. Koreografi Riikka-Theresa Innasesta ja kirjailija Jaana-Mirjam Mustavuoresta muodostui Kennethin hovikaarti, joka kulki mukana kuninkaita tapaamassa. Naiset löysivät paljon dokumentoitavaa siitä maailmasta, jonka ovea he Kennethin mukana pääsivät raottamaan. Georges Agbazahou auttoi Kennethin kuningasprojektin alkuun.  Kohtaamisten välittäjänä toimi kuningas Adjiwatonou Yewa Kpedo III:n sihteeri, joka loi kontakteja ja suositteli Kennethiä muille kuninkaille.

Kenneth Bambergin tuotantoa pääsee seuraavan kerran ihastelemaan Tukholman NAU-galleriassa maalis-huhtikuussa. Näyttely on avoinna 21.3 – 20.4.2013.

Mystinen taiteilija ei paljasta mitä tuleva näyttely sisältää.

Käykää katsomassa ja ihastukaa! Gå dit själva och bli hänryckta!

NAU-Gallery  21.3 – 20.4.2013
Hudviksvallsgatan 4B, Tukholma/Stockholm. 
Avajaiset/ Vernissage: 21.3 klo 17-20
Galleria avoinna: ti-pe 12-18, la 12-16

Madventuresin näkökulma Länsi-Afrikkaan

Madventures-kaksikko Riku Rantala ja Tuomas (Tunna) Milonoff ovat ehtineet kiertää maapalloa jo hyvän tovin, tuottaen matkoiltaan kolme kautta Madventures-ohjelmaa, sekä kolme opettavaista kirjaa, kaikki luontevasti keskittyen eri maiden erikoisuuksiin ja tapoihin.

Riku ja Tunna kävivät myös Länsi-Afrikassa kuvaamassa kolmannen tuotantokauden jaksoon materiaalia. Jaksosta tulikin melkoinen kohu, sillä sen sisältö oli poikkeuksellisen kuohuttavaa: lasten kasvojen viiltelyä, hektinen vodunseremonia koiranpennun uhrausta myöten sekä ruokaosiossa kissan syöntiä. Ohjelmassa ei siis silotella, vaan kerrotaan ja sivistetään sekä annetaan mahdollisuus ymmärtää myös se toinen näkökulma.

Tässä Rikun ja Tunnan ajatuksia Länsi-Afrikasta:

Mikä jäi päällimmäisenä mieleen Beninistä ja Togosta?

Ihmiset ennen kaikkea. Missä tahansa käytiinkin pääkaupungeista maaseudulle, jengin suhtautumisen positiivisuus ja kohtaamisten lämpimyys yllättivät. Kun miettii eurooppalaisten toiminnan perinnettä alueella on hämmästyttävää, että vihamielisyyttä kohtaa hyvin harvoin.

Entä tapa- ja käytöspuolella, tuliko vastaa mitään yllätyksiä? Noloja tilanteita?

Vanhan liiton “African handshake” sorminapsautustekniikalla tuli ehkä kunnolla opittua vasta tällä ekalla Länsi-Afrikan reissullamme. Voodoo-seremonioissa yllättäviä tilanteita tuli tietysti koko ajan, kun transsiin menneiden ihmisten kanssa kommunikointiin ei ollut erityisesti tullut perehdyttyä, mutta paikallisten viitoittamalla tiellä kun mentiin, hyvä tuli. Yksi etikettivirhe tuli heti kärkeen, kun mentiin ensimmäisellä maalaiskylävierailulla kittaamaan tervetuliaispontikat huikalla Pohjanmaan kautta, vaikka kohteliaisuuteen kuuluu viskata osa esi-isillemme maahan. Nolointa oli kuitenkin omien ranskankielentaitojemme ohuus.

Beninissä tai Togossa käydessä oppii huomaamaan sen suuren eron Hollywoodissa kuvatun, Haitilaisen ja Afrikkalaisen voodoon eron. Mikä oli teille suurin yllätys/oppi Togon ja Beninin voodoosta?

Synkreettisyyden voimakas korostaminen ja eri uskontojen suvaitseminen. Se, että katolisesta messusta saatetaan marssia suoraan voodoo-seremoniaan, kertoo itse asiassa togolaisten ja beniniläisten oivaltaneen uskontojen olemuksesta jotain hyvin olennaista. Tällaista suhtautumista soisi löytävän maailmalta ja täältä paljon enemmän.

Lomén fetissitori on jo itsessään vaikuttava nähtävyys. Pääsittekö tinkimään jumalien kanssa ja ostitteko loitsuja tai talismaaneja? Itse kun kävin, ostin alkoholijuomista pitävän kodinsuojelija-patsaan. Hinnasta ei tingattu papin vaan jumalien kanssa.

Toki jumalten kanssa tingattiin ja talismaneja veistettiin. Toimistomme panteistisella alttarilla viihtyy mm. tupakoiva toivomuspatsas (suussa oleva rööki sytytetään aina toivomussession ajaksi) sekä karahkallinen luontais-Viagraa. Varsin hämmästyttävä apteekin ja uskonnollisten tarpeiden tori!

Usein tutkiessa uutta automaattisesti vertaa sitä tuttuun. Löytyikö Länsi-Afrikasta merkittäviä yhtäläisyyksiä jonkin toisen maailmankolkan kanssa?

Karibian ja Brasilian vanhat afrikkalaisperäiset uskonnot tulivat tietenkin mieleen, samoin kuin blueskaavan etnomusikologinen jäljittäminen tuolle alueelle. Musiikki on vaikuttanut olevan yhtä vahvasti läsnä arjessa vain Kuubassa ja Jamaikalla, ehkä se tietty yhteys näkyy edelleen. Ja vaikka kolonialismista ei hirveästi hyvää ole seurannut, pari reissaajalle tärkeää pikkujuttua yhdistää vanhoja Ranskan siirtomaita: hyvä leipä ja viini. Niitä ei yleensä muualla Aasiassa ja – etelää lukuunottamatta – Afrikassa matkaaja pääse maistelemaan.

Käytösneuvonne ensi kertaa Länsi-Afrikkaan matkustavalle?

Ihmisten kohtaaminen on kaikkialla Afrikassa tärkeää. Meillä Suomessa on totuttu tehokkuuteen ja mennään suoraan asiaan, mutta ainakin Länsi-Afrikassa peruskohteliaisuus on meistä paljon paremmalla tolalla: ensin tervehditään ja vaihdetaan kuulumiset ja jollain tapaa kohdataan aidosti, vasta sitten on asiapuolen vuoro. Ylipäänsä matkailuetiketissä on tärkeää edes yrittää ottaa paikalliset tavat ja arvot huomioon – moukkamaisuus ei johda mihinkään, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Mad Manners – Seikkailijan etiketti opastaa matkailijaa käyttäytymään ympäri maailmaa ja kunnioittamaan paikallisia tapoja. Kirjassa on yleistietoa alueiden tavoista, perinteistä ja asenteista, sekä käytännön oppaita eri tapoihin; mm. miten kätellä oikeaoppisesti Länsi-Afrikassa, tai kuinka perustaa troikka Venäjällä. Kirjan sisältö on helppolukuista ja jaoteltu matkakirjaksi sopivaan pienikappaleiseen muotoon, mutta toimii myös kotisohvalla lukemiseksi sivistys- ja viihdemielessä. Mad Manners sai viime syksynä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, eikä aivan syyttä!

Lisäinfoa Madventuresin kotisivulla.

madmanners_pic

Teksti: Jussi-Pekka Moilanen

Aistien viisaudesta, ruumiillisuudesta ja läsnäolosta

Jaana-Mirjam_STIP9_S2012

Jaana-Mirjam Mustavuori Villa Karossa 23.11.-28.12.2012

Elämä on vienyt avointa, herkkää ja luovaa ihmistä. Ja olen antanut sen viedä,” Jaana-Mirjam Mustavuori toteaa.

Juristiksi kouluttautuneen naisen uralle on mahtunut kirjailijan, toimittajan ja kääntäjän töitä, kansalaisjärjestöaktivismia ympäristö- ja kehitysjärjestöissä, harrastuksena laulua ja keikkailua. Elämänpolku on vienyt moneen suuntaan, mutta matka itseen on ollut pisin. Hektisen uran keskellä Jaana-Mirjam löysi meditaation ja alkoi lopulta tutkia sitä, kuka hän itse on. Tästä kumpusi uusin aluevaltaus: kehotietoisuuteen pyrkivä tanssi ja vapaa liike. Vuonna 2011 hän valmistui Essential Motion -ohjaajaksi ja vetää nyt keholliseen ilmaisuun, itsetuntemukseen ja vuorovaikutukseen keskittyviä ryhmiä Suomessa. Hän on saanut innoitusta myös Emilie Condradin kehittämästä Continuum Movementista.

“Human doing” vai ”human being”?

Länsimaisia ihmisiä vaivaa usein epätietoisuus siitä, keitä he ovat ja mitä he tuntevat.

Elämää suoritetaan elämisen sijaan. Yhteys omaan itseen on monesti poikki.”

Jaana-Mirjamin mukaan syynä on se, että modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa aistien kautta tulevaa tietoa väheksytään.

Elämme päässä ja illuusioiden vallassa sen sijaan, että luottaisimme aistien kautta välittyvään tietoon ja eläisimme niiden välittämää todellisuutta. Jokainen meistä on kuitenkin kosketuksissa itseensä ja muuhun maailmaan juuri aistien välityksellä. Kun emme kuuntele aistejamme, kadotamme samalla yhteyden itseemme, elämään ja muuhun maailmaan.”

Avaimet tilanteen korjaamiseen piilevät tietoisessa läsnäolossa, avoimissa aisteissa ja siinä, että luottaa aistien tuottamaan informaatioon. Edellä mainittuja taitoja opetellaan Essential Motion -ryhmissä, joista voi löytyä tie parempaan itsetuntemukseen ja uusia mahdollisuuksia avautua maailmalle. Villa Karoon Jaana-Mirjam tuli kerätäkseen materiaalia uuteen aistikirjaansa ja oppiakseen afrikkalaisesta aistien viisaudesta, ruumiillisuudesta ja läsnäolosta.

Sen lisäksi, että ihmiset ovat Suomessa irti itsestään, he ovat irti toisistaan ja tunteistaan. Beninissä suhde itseen, ruumiiseen ja tunteisiin on suorempi, välittömämpi. Paikalliset tuntuvat lukevan toisiaan ja ruumiimme kieltä kuin avointa kirjaa.”

Jaana-Mirjamin mukaan tämä liittyy kehollisuuteen, joka on tärkeässä osassa Beninissä. Täkäläinen kehollisuus ilmenee muun muassa tanssin ja laulun arvostamisena, syvänä spirituaalisuutena, seksuaalisuutena ja terveenä kehonkuvana. Näistä meillä suomalaisilla on opittavaa.  Yksi keino on tanssi.

”Tanssi on täällä kaikkialla läsnä. Se on hyvin tehokas keino tehdä matka päästä varpaisiin. Liikkuessaan tulee tietoiseksi ajatustensa ja ruumiinsa aistimuksista sekä niihin liittyvistä tunteista.

Individualismi ja yhteisöllisyys

Läsnäolo ja välitön kanssakäyminen ovat olennaisia yhteisöllisessä kulttuurissa. Jaana-Mirjam kertoo tuntevansa voimakasta kaipuuta afrikkalaisten yhteisöllisyyteen, mutta olevansa ainoana lapsena myös ääri-individualisti. Yhteisöllisyyden ja individualismin ristiriita on monelle länsimaiselle ihmiselle tuttu.

Moderni yhteiskunta mahdollistaa yksilökeskeisyyden. Yksilö on vapaa haluamaan ja tuntemaan, kun yhteisöllisen kulttuurin paineita ei ole. Mutta juuri länsimainen ihminen on etääntynyt tunteistaan, vaikka hänellä sosiaalisista velvoitteista vapaampana voisi mahdollisesti olla enemmän vapauksia tuntea ja ilmaista tunteitaan haluamallaan tavalla. Ovatko aitous ja läsnäolo hukkuneet länsimaiselta ihmiseltä, kun etsimme niin kovasti sitä mitä haluamme?

Afrikassa osataan vain olla. Tällainen elämässä oleminen näyttäytyy omasta kulttuuristamme nähden aidompana ja alkuperäisempänä tapana olla ihminen, mutta on lopulta on vaikea sanoa mistä aitoudessa on kyse.”

Kehitysyhteistyö ja hyväntekeväisyys

Jaana-Mirjam on tehnyt pitkän uran kehitysyhteistyön parissa. Hänen mukaansa länsimainen Afrikka-kuva on usein varsin ongelmakeskeinen. Katastrofiuutisilla toisinnetaan Afrikkaa yhtenä suurena ongelmakenttänä. Työhistoriansa takia tämä on Jaana-Mirjamille tuttua.  Residenssiaikanaan hän pyrki tietoisesti pois tästä ajattelumallista, mutta muistuttaa ettei eriarvoista todellisuutta voi eikä pidä täysin sivuuttaa.

Vieroksuin aikaisempaa rooliani rahahanana ja sitä, että Afrikka nähdään kokoelmana erilaisia ongelmia.

Kehitysyhteistyössä on kysymys suuremmasta muutoksen tarpeesta. Käytäntöjen ja tapojen muutos on pitkällinen prosessi.

Yksittäisten limittäisten ja lomittaisten kehitysprojektien todellisuus Afrikassa on kestämätön. Se on sellaista näpertelyä, johon helposti turvaudutaan oman omantunnon tyynnyttämiseksi.”

Ongelmana ei ole ainoastaan se, että kaikkien tehdessä tahoillaan samoja juttuja haaskataan paljon resursseja. Ongelmallista on myös se, että näin ylläpidetään toimimattomia valtiojärjestelmiä ja mantereen riistettyä asemaa maailmanjärjestelmässä. Kysymys on siitä, parannetaanko tauti vai lievitetäänkö sen oireita.

Jaana-Mirjam muistuttaa, että pienikin lyhytnäköinen hyväntekeväisyys saattaa kääntyä pahantekeväisyydeksi auttajan tarkoitusperistä riippumatta.

”Ei tee hyvää ihmisen omanarvontunnolle, jos joku esimerkiksi antaa ilmeenkään värähtämättä tälle sellaisen summan rahaa, jonka tienaamisen häneltä olisi mennyt kuukausia.

Jaana-Mirjam näkee, että Villa Karolla on tärkeä välittäjän rooli kahden erilaisen todellisuuden välillä. Kulttuurikeskuksen tehtävä on herättää stipendiaatit näkemään, millaisia kulttuurisia, taloudellisia ja sosiaalisia eroja Suomen ja Beninin välillä on ja miten ne todentuvat paikan päällä. Kukin voi sitten hyödyntää ja käsitellä tätä haluamallaan tavalla. Positiivista opittavaa ja ihmeteltävää on molemmin puolin.

”Ollaan niin suurten eettisten kysymysten äärellä, että niiden pohtiminen on tärkeää, vaikkei huonoa omaatuntoa pidäkään potea.”