Akasia News

Bluesin alkulähteille

Pete Näsman ja Raija Hurskainen Villa Karossa 31.10-17.12.2012

Pete Näsman ja Raija Hurskainen Villa Karossa 31.10-17.12.2012

Vuonna 2004 Pete Näsman oli Grand-Popossa kuvaamassa dokumenttia MTV3:lle. Tuolloin kitaraa työnsä ohessa soittava mies alkoi unelmoida paluusta Afrikkaan tutkimaan bluesin alkulähteitä.  Unelma kasvoi todeksi marraskuussa 2012, kun hän saapui kumppaninsa Raija Hurskaisen kanssa Villa Karoon residenssiin kuudeksi viikoksi.

”Vaikka blues onkin matkalla muuttunut paljon, ovat juuret tiukasti Afrikassa, josta musiikki yli sata vuotta sitten lähti Amerikkaan. Jenkki-bluesia kolmekymmentä vuotta kuunnelleena unelmoin paluusta näille seuduille,” Pete kertoo.

Suomessa Pete on laulanut ja soittanut vanhaa rock’n roll’ia jo yli kolme vuosikymmentä muun muassa Monaco-bändissä ja Boppin’ Pete 3:ssa, mutta ammattimuusikoksi hän ei ole halunnut ryhtyä. Työksi soittaminen Suomessa ei houkuttele, sillä muusikoiden taloudellinen tilanne on skitsofreeninen: 2000-luvulla keikkaliksat ovat tippuneet samaan aikaan kun yhtyeiden tienestit ovat tulleet niistä lähes yksinomaan riippuvaiseksi levynmyynnin vähennyttyä musiikin uusien jakelukanavien -internetin ja Spotify’n myötä.

”Suomessa teen keikkoja vain sen verran kun huvittaa. Rahan ajatteleminen tappaa musiikin teosta sen vapauden ja tekemisen ilon, mikä musiikissa Beninistä toisinaan on vielä löydettävissä. Tosin täälläkin rahan tavoittelu on sokaissut jotkut Villa Karonkin liepeillä pyörivät taiteilijat .”

”Soittoa, soittoa, soittoa”

Villa Karoon Pete tuli hakemaan uusia rytmejä ja tekemään kappaleita.

”Suurin haave oli äänittää biisejä paikallisten muusikoiden kanssa, mutta lopulta tajusin, että äänityskaluston tuominen tänne olisi ollut mahdotonta. Omien äänitysten sijaan pääsin kuitenkin tekemään levyä studioon, konsertoimaan ja etsimään soundejakin täkäläisten kanssa.”

Alkuhuumassa Pete sai nopeasti kokoon kappaleita, kunnes malaria iski miehen sänkyyn. Kaksi näistä ’Mambo Jambon’ ja ’Salt Water Womanin’ Pete esitti Villa Karon joulukuun konsertissa yhdessä paikallisten muusikoiden Richard Dinasoursin, Adja Toussaintin ja Georges Agbazahoun kanssa.  Residenssin pihalla kitaraansa renkuttava suomalaismies poimittiin pian mukaan myös paikalliseen hyväntekeväisyyskonserttiin, jota järjesteli Grand-Poposta salolaistunut muusikko, Gildas Houessou. Pääsylipputuloilla ostettiin kyläläisille moskiittoverkkoja.

Projektissa oli mukana paljon grandpopolaisia muusikoita ja tanssijoita. Villa Karon lavan sijaan tapahtuma järjestettiin jalkapallostadionilla, sillä kulttuurikeskuksen tapahtumat halutaan pitää täysin ilmaisina, jotta kuka tahansa tulotasoon katsomatta voi osallistua niihin. Villa Karon kautta voisi kuitenkin tulevaisuudessa syntyä mahdollisuus vastaavien tapahtumien järjestämiseen – vaikkapa suomalaisten lahjoittajien ja vapaaehtoisen pääsymaksun turvin. Hyväntekeväisyyskonsertti oli Petelle ”hieno punainen lanka, joka johdatti projektista toiseen ja jonka ympärille kaikki puuhastelu Beninissä kiertyi”. Gildasin kokoonpanolla lähdettiin äänittämään kappaleita myös studioon Cotonouhun. Nauhoituksia on tarkoitus jatkaa Suomessa.

Concert_Poster_by_Peter_Nasman

Lomalla töissä – pako uutisvyörystä

Pete antoi musiikin viedä täysin mukanaan. Tämä oli mahdollista mukana residenssiin tulleen Raija Hurskaisen ansioista, joka huolehti Peten projektien kuvaamisesta ja äänittämisestä sekä toimi vähän väliä ranskan tulkkinakin. Kehitysyhteistyötehtävissä toimivalle Raijalle Beninissä olo ei käynyt ihan rantalomasta.

”Olin haaveillut treenaavani täällä kuorolaulua ja pääseväni pakoon omia töitäni, mutta Peten projektit veivät mukanaan ja kehitysmaakonteksti muistutti hieman liikaa omasta työkentästä”, Raija toteaa.  ”Oli kuitenkin rentouttavaa päästä suomalaista uutisähkyä pakoon, “ pariskunta toteaa yhteen ääneen. “Täällä on saanut olla vapaa tiedotusvälineiden uutisvyörystä, ja sen aiheuttama paine on tullut ilmeiseksi ihan toisella tasolla kuin Suomessa on huomannut, vaikka sielläkin oltiin toki ihmetelty, että onko se kaikki tieto tosiaan välttämätöntä”.

Rytmisoppaa

Pete soitti paljon paikallisten kanssa ja oli yhteistyöhön äärimmäisen tyytyväinen vaikka ajautuikin välillä keskelle heidän välisiä kiistojaan.

”Täällä on aivan oma makea rytmimaailma. Soittamalla paikallisten kanssa opin heidän rytmejä ja riffejänsä ja lisäsin soppaan omia groovempia komppeja, joita sitten jalostettiin yhdessä muun muassa Amour Danhouanvin kanssa. Kaikki laittoivat omat mausteensa soppaan ja sitten soitettiin,” Pete tiivistää.

Vuorovaikutusta syntyi ihan uudella tavalla, mutta lopputulos oli aina aivan muuta kuin mitä Pete oli ajatellut.

 ”Laittamalla tällä tavoin rytmejä limittäin, opittiin molempiin suuntiin toiselta sellaista, mitä itse ei olisi koskaan tullut keksineeksi”.

Pete ihmettelee paikallisten muusikoiden taituruutta:

 ”Järjestään kaikilla täällä oli hitonmoinen rytmitaju, ja omien soitinten tuntemus oli aivan käsittämätöntä koulutuksesta ja siviiliammatista riippumatta.”

 Eikä koulutuksella lopulta tietysti muusikkoa tehdäkään.

”Suomalaiselle koulu voi tyyliin opettaa rytmitajua, mutta jos miettii vaikka maailmanluokan tähtiä, niin aika paljon siihenkin joukkoon mahtuu ihan itseoppinutta porukkaa”.

Pete törmäsi beniniläiseen yhteiskuntaan sisältyvään tiukkaan hierarkiaan bänditasolla. Sekaannusta syntyi, kun suomalaismies lähestyi soittokumppaneitaan suoraan, sen sijaan että olisi hoitanut asiat bändin johtohahmon kanssa.

”En kerta kaikkiaan voinut tulla ajatelleeksi, ettei tällainen ole soveliasta. Tai, että bändin jäsenet ovat ikään kuin jonkun alaisia”.

Lopulta kaikki kääntyi parhain päin ja sovinto sinetöitiin yhteisellä konsertilla.

Hierarkiasekaannusten lisäksi muusikko jäi miettimään korvaustapoja muusikoille, jotka soittavat Villa Karon suomalaisten kanssa ja esimerkiksi konserttien “lämmittelijöinä”. Musiikkia tehtiin kaveripohjalta, mutta perästäpäin saatettiin kuitenkin puhua korvauksista.

”Rahan mukaan tulo muuttaa ihmissuhteita. Kyse ei ole siitä, ettemmekö ymmärtäisi sitä, että paikalliset muusikot tarvitsevat rahaa, eikä siitä ettemmekö haluaisi maksaa heille. Suhde ihmisten välillä vain muuttuu, kun mukaan tulee raha”.

Pete löysi ratkaisun rahan maksamisen ja maksamatta jättämisen välillä ostamalla yhteistyökumppaniltaan soittimen. Tilanteiden selkiyttämiseksi Pete ehdottaa Villa Karolle rahastoa, josta pystyttäisiin tukemaan stipendiaattien ja paikallisten yhteisiä projekteja.

 ”Vaikka itse haluaisinkin tukea paikallisia yhteistyökumppaneitani, olisi parempi että maksu välitettäisiin epäsuorasti jonkin tällaisen mekanismin kautta. Näin vältyttäisiin siltä, että raha tulee ihmisten välille. Olisi myös hienoa, jos Villa Karolla olisi jokin yhteinen tila, jonne paikallisten olisi helppo tulla treenaamaan yhdessä stipendiaattien kanssa”.

Rahasta

Vaikka länsimaiselle on tunnetasolla vaikeaa olla tuntematta ikävää pistoa tai epäilystä joutuessaan maksumieheksi, on hyvä muistaa, ettei kyseessä kuitenkaan ole se, että valkoista käytettäisiin erityisesti hyväksi. Taustalla ovat erilainen sosiaalinen reaalitodellisuus ja siitä kumpuavat käyttäytymismallit.  Suomessa raha kuuluu selkeästi tiettyyn elämän osa-alueeseen: palkkatyöhön. Muuten asiat hoidetaan yleensä palveluksina, ja tulotasosta riippumatta kaikki pyrkivät tulemaan toimeen omillaan. Tämä on suomalaiselle kunnia-asia.

Beninissä taas esimerkiksi varakkaammat perheenjäsenet ja sukulaiset tukevat yleensä rahallisesti heikompituloisia. Se maksaa, jolla on eniten rahaa. Ja palkasta yritetään laittaa sivuun pahan päivän varalle tai erilaisiin solidaarisuusrahastoihin, koska hyvinvointivaltion sosiaaliturvajärjestelmää ei käytännössä ole.  Raha on mukana sosiaalisissa suhteissa aivan toisella tavalla kuin Suomessa ja maahan saapuvan vieraan saattaa olla vaikea jättäytyä kuviosta ulkopuolelle. Tässä vaihtosuhdeverkostossa länsimaalainen varakkaampana joutuu usein maksumieheksi tai -naiseksi.

Yksinhuoltajaisiä ja kylänvanhimpia

Miikka Kiminki Villa Karossa 10.10-29.11.2012

Miikka Kiminki Villa Karossa 10.10-29.11.2012

Viikkoja ennen kuin valokuvaaja Miikka Kiminki astui Villa Karon minibussista taiteilijatalon portille, talon henkilökunta sai sähköpostia, jossa pyydettiin residenssihuonetta mahdollisimman kaukaa keittiöstä. Pidempiaikainen altistuminen kalan hajulle saattaisi johtaa allergikon hengenvaaralliseen adrenaliinipiikkiä vaativaan shokkitilaan. Residenssipätkästä Beninissä on kuitenkin säilytty hengissä, ja taiteilijan muut henkilökohtaiset kompleksit ovat synnyttäneet yhteiskunnan lainalaisuuksia tarkastelevaa, erittäin kiinnostavaa valokuvataidetta. Valokuvaaja, joka kääntää oma vastoinkäymisensä itsetutkiskelun kautta ympäröivän maailman tutkielmaksi, iski kuokkansa hedelmälliseen maaperään Grand-Popossa.

Vaikka malaria sotki Miikan aikatauluja, kerääntyi materiaalia valtavasti.

Grand-Popossa on 44 kylää, joihin on suhteellisen helppo päästä. Tämän ansiosta aikaa ei tarvinnut tuhlata liikkumiseen, mutta saattoi kuitenkin tutustua keskenään hyvin erilaisiin ympäristöihin. Kulttuurikeskuksen sijainti oli täydellinen tällaisen projektin tekemiseen,

Miikka hehkuttaa ja esittää toiveen paluusta joko Villa Karoon, tai muuten Beniniin niiden kontaktien kautta, jotka kyliä ympäriinsä kolunneelle valokuvaajalle matkoilla kertyi.

Niin taideakatemian lopputyössään kuin opiskelua seuranneessa opetuspätkässäänkin Miikka keskittyi tavalla tai toisella identiteettiin ja omakuvaan. Lopputyönä Turun taideakatemiasta valmistui kirja, jossa valokuvaaja käsitteli omaa maskuliinisuuttaan. Yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaneen pojan miehisen identiteetin kehittymistä tukivat eripuolilta omaksutut miehen roolimallit.

Vaikken kasvanutkaan isän kanssa, poimin tietysti itselleni miehen malleja muualta. Lopputyössäni pohdin sitä mistä näitä malleja olin hakenut ja valokuvasin ihmisiä, joista olen miehistä minääni rakentanut.” Miikka kertoo.

Miesroolien käsittely on jatkunut Beninissä.

Sisältäpäin tehdyn suomikuvaston vastapainoksi lähdin hakemaan täältä uutta, laajempaa perspektiiviä”.

Ajatuksena on näiden kuvastojen yhdistäminen myöhemmin näyttelyksi. Paikan päällä Miikka kuvasi valokuvasarjaa yksinhuoltajaisistä ja kylän vanhimmista miehistä sekä videoi naisten viettelemiseksi tarkoitettua tanssia.

Yksinhuoltajaisyydestä

Ensimmäisen, yksinhuoltajaisiin, keskittyvän sarjan aihio oli Miikalla mielessä jo Suomessa. Hän ei kuitenkaan uskonut löytävänsä tällaisia perheitä Beninistä.

En olisi ikinä osannut aavistaa, että löytäisin täältä kuvattavaksi tässä ajassa kahdeksantoista perhettä!

Yksinhuoltajuus sinänsä osoittautui Beninissä hyvin erilaiseksi kuin Suomessa. Yhteisöllinen kulttuuri näytti vaikuttavan niin, että vaikka lapset elivätkin isiensä kanssa, käytännössä pihapiirissä tai kauempana oli lähes aina joku nainen, joka huolehti lapsista. Äidit eivät syystä tai toisesta välttämättä päässeet tapaamaan lapsiaan eron jälkeen. Vain kolmessa, neljässä kuvattavista perheistä äiti näki lapsiaan säännöllisesti. Sellaista lasten pallottelua vanhemmalta toiselle, kuin Suomessa ei näissä perheissä esiintynyt.

Ehkä myöhemmin näistä perheistä voisi valita pienemmän ryhmän, joiden kanssa käsiteltäisiin aihetta syvemmälti. Vielä en kuitenkaan mennyt tarinoihin sen syvemmälle sisään. Keskityin kuvaamiseen ja minulla oli vain muutamia valmiita kysymyksiä ranskaksi.

Vanhenemisesta ja kunnioituksesta

Yksinhuoltajaisiä käsittelevän projektin lisäksi Miikka teki kuvasarjaa kylänvanhimmista miehistä.

Vanhat miehet ovat ylipäätään kiinnostaneet minua. Yhtäältä minua kiinnostavat elämän jättämät fyysiset jäljet, toisaalta kiinnostavaa on myös henkinen muutos: se miten elämän kierrossa vanhuus palautuu ikään kuin lapsuuteen ja meistä tulee uudestaan huollettavia. Etenkin vanhoille miehille tuntuu olevan hankalaa hyväksyä omaa avuttomuuttaan lähestyvän kuoleman edessä, niin Suomessa kuin Beninissäkin.

Vanhusten kunnioittaminen Beninissä on Miikan mukaan käsin kosketeltavaa, toisin kuin Suomessa, vaikka traditiot ovat molemmissa maissa rapistumassa.

Esimerkiksi erästä kuvaustilannetta varten vanhus oli laittautunut parhaimpiinsa ja saapunut osoittamaansa kuvauspaikkaan. Kun hän ymmärsi, että olin saanut kuvausvälineistöni valmiiksi, hän sormiaan kerran napsauttamalla hääti paikalta parikymmenpäisen hälyävän lapsilauman. Sanaakaan ei salissa vaihdettu. Lapset vaikenivat ja poistuivat paikalta välittömästi vanhusta kunnioittaen.

Sukupuolten välisestä suhteesta

Kolmas Miikan miehisyys-projekteista liittyy naisen pelkoon. Kyseessä on video, jossa mies esittää naisen viettelemiseksi esittämän tanssin. Tanssija vaati kuvausajankohdaksi täysikuuta, josta hän haki voimaa rituaaliinsa ja näin videon tekeminen jäi Miikan viimeiseen iltaan Beninissä. Videon pariksi on tarkoitus kuvata suomalainen vastine: useimmille meistä tuttu rituaali, jossa suomalainen mies pullosta henkeä ammentaneena uskaltautuu iskuyritykseen baarissa. Luonnollista kuin metso soitimella, mutta näiden lähestymisyritysten taustalla Miikka näkee epävarmuutta, jota erilaisin rituaalein pyritään hallitsemaan:

Miehet pelkäävät naisia.”

Benissä naisen asema yhteiskunnassa on heikko. Työt kaatuvat heidän harteilleen, ja he ovat yleensä taloudellisesti täysin riippuvaisia miehistään ja näin heille alisteisia. Uskonnon piirissä asetelma on toinen: voodoo-papittaret ovat hedelmällisyyteen liittyvien uskomusten ansiosta miespappeja voimakkaampia ja arvostetumpia. Suomessa asetelma on käänteinen: yhteiskunnassa naisen asema on parempi kuin Beninissä, vaikka tasa-arvoon on yhä matkaa. Kirkon piirissä, sitä vastoin naispappeuttakaan ei aina hyväksytä.

Tämä asetelma ja erot yhteiskuntiemme välillä tarjoavat herkullisen kontrastin, jota olisi kiinnostava lähteä kehittelemään tulevaisuudessa”.

Valokuvauksesta ja aitoudesta

Benin oli Miikalle ensimmäinen itsenäinen oman projektin kuvausmatka.

”Ihan käytännön tasolla jännitti hieman, se, että miten saisi töitä tehtyä ilman yhteistä kieltä. Valokuvausvälineistökin piti suunnitella kentän mukaan.”

Kiinteiden polttovälien käyttäminen johti itse asiassa tilanteeseen, jossa valokuvattaviin oli luotava pakostakin kontaktia. Tästä oli monella tapaa hyötyä. Valokuvaustilanteet eivät pääse löystymään:

Kuvaaja pysyy skarppina ja kuvattavat voivat seurata mitä tapahtuu”.

Tällainen kuvaaminen on tietysti haastavampaa, mutta noin yleensä ihmisten lähestyminen ja ikuistaminen on Miikan kokemusten mukaan ollut Beninissä Suomea huomattavasti helpompaa.

Iästä riippumatta ihmisillä ei ole jatkuvaa kiirettä”.

Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet laitetaan tärkeysjärjestyksessä kaiken kärkeen.

Fyysisen paikallaolon lisäksi, kuvattavat ovat täällä ajatuksineen ihan aidosti läsnä. Heitä ei tarvitse myöskään ohjastaa, vaan kaikki on niin paljon luonnollisempaa. Ihmiset ovat välittömämpiä, eivätkä poseeraa. Ehkeivät he ole saman lailla tottuneet keimailemaan peilikuvalleen kuin Suomessa, jossa ihmisiä on vaikea löytää maskiensa takaa ja jossa aitous katoaa jatkuvaan itsetarkkailuun ja kontrolliin.”

Suomessa on nykyään vaikea tehdä aikalaiskuvaa kadulla ihmisistä, kun nämä vaativat tivaavat syitä valokuvan ottamiselle.

Kymmenen minuutin johdatuksen jälkeen, ei spontaaniudesta ole mitään jäljellä ja tekee mieli laittaa kamera takaisin laukkuun”.

Miikan mukaan voi käydä niin, ettei tulevaisuuden polville jää tällaista kuvastoa meidän ajoistamme. Ihmiset ovat pelokkaita netin takia, eikä varovaisuus turhaa olekaan – oman lapsen naama voi löytyä pian Facebookista, tai ties mistä muualta. Kuvan käytön kontrollointi on muuttunut aikaisempaa vaikeammaksi myös valokuvaajalle itselleen.

”Mediatalojen fuusioitumisen, kuvaajilta vaadittavien sopimusten ja valokuvaoikeuksien leviämisen myötä esimerkiksi Satakunnan Kansalle otettu kuva voi löytyä vuosien päästä vaikka jonkun Alma-median kustantaman kirjan kannesta.”

Olemmeko siis Suomessa rakentamassa pelkoa, jonka tieltä Afrikasta vielä löytynyt aitous katoaa?

Miikan sarja “Kylän vanhimmat” on katsottavissa täällä.

 

 

Afrikan tähtien johdattamana Villa Karoon

­Mirja Mäkelä, Villa Karossa 4.10-7.11.2012

­Mirja Mäkelä, Villa Karossa 4.10-7.11.2012

Maikki Salmivaara haastatteli Espoon musiikkiopiston pop/jazz-linja Ebelin johtajaa, jazz-laulaja Mirja Mäkelää, joka vietti Villa Karossa tuotteliaan residenssikauden lokakuun alusta marraskuun alkuun sovittaen uudelleen vanhan Afrikka-aiheisen lastenalbumin.

 

Laulajattaren oma ura ja opetustyö ja ovat kulkeneet rinta rinnan Sibelius-Akatemian opiskeluajoista saakka.  Mirja on tehnyt paljon musiikkia niin omalla nimellään kuin JimJamMurMur-lauluyhtyeensä ja muidenkin kokoonpanojen kanssa.  Tässä ohessa ahkera nainen on ehtinyt hankkia kolme lasta. Yhdeksänkymmentäluvulla ennen omien poikiensa syntymää, Mirja etsi jazzmaista lastenlevyä sisartensa lapsille ja löysi Iro Haarlan ja Edward Vesalan vuonna 1989 julkaistun Afrikan tähdet -albumin. Tämä tuttavuus lennätti hänet lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen Beniniin ja Villa Karoon.

90-luvulla nuoren tädin korvaa hivelivät levyn suomalaissävellykset, joihin oli saatu afrikkalaista fiilistä melodioiden ja soitinvalintojen avulla. Idea hienon albumin henkiinherättämisestä ja uusien sovitusten tekemisestä lapsikuorolle syntyi vuosia myöhemmin.

”Sitten tulin ajatelleeksi, että afrikkalaista vaikutusta sovituksiin voisi lähteä hakemaan lisää paikan päältä ja mieleen tuli Villa Karo, josta olin joskus lukenut lehdestä ja myöhemmin kuullut paljon tuttaviltani, jotka olivat olleet täällä residenssissä”, laulaja kertaa tapahtumien kulkua.

Vihkossa sovitukset, keikka isolla lavalla, terveenä, mitä muuta voisi toivoa?

Viiden viikon aikana Villa Karossa laulaja loihti 3-oktaavisella Casiollaan kuorosovitukset kaikille Afrikan-tähdet albumin kuudelletoista kappaleelle.  Valmiita sovituksia syntyi neljäkymmentäviisi minuuttia.

”Olin tehnyt esityötä jo Suomessa ja musiikki oli päässäni tänne tullessani. Toisaalta täällä olin vapaa myös perhearkirumbasta, siksi työskentely on ollut niin nopeaa ja mutkatonta,” Mirja selittää tehokkuuttaan.

”Suomesta käsin ei osannut ennakoida miten sitä afrikkalaista vaikutusta täältä sovituksille saisi ammennettua, tai kuinka helposti sitä löytäisi paikallisia muusikoita, joiden kanssa pääsisi opiskelemaan rytmejä.”

Beniniläisrytmiikan maailma aukeni Mirjalle kuitenkin nopeasti Noëlin ja Georgesin kanssa pidetyillä rumputunneilla. Laulajan mukaan näillä opitut rytmit alkoivat sovituksia tehdessä soida päässä ja todella siirtyivät osaksi kuorosovituksia.

”Vaikea on kuitenkaan arvioida sitä, miten yleisölle välittyy sovituksista se, että olin itse paikan päällä vaikutteita hakemassa. Autenttista afrikkalaista musiikkia päässäni ei tässä ajassa tietysti vielä päässyt syntymään, mutta ainakin sovellettuja rytmejä kylläkin. Ilman täällä olemista en olisi näitä oppinut, eivätkä ne näin ollen olisi päätyneet sovituksiin,” Mirja arvelee.

Itselleen ja muille positiivisena yllätyksenä Mirja ehti järjestää myös pienen sivuprojektin kymmenhenkisen paikallisen lapsiryhmän kanssa.

”Olin kuullut Villa Karon konserteista ja jo Suomessa unelmoin konsertoinnista ja siitä, että pääsisin täällä ollessani työskentelemään paikallisten lasten kanssa.”

Marraskuun tähtikirkkaana konserttiyönä Grand-Popossa raikuivatkin suomenkieliset lastenlaulunsanat, kun Mirja esitti lapsiryhmän säestämänä kolme Afrikan tähdet -albumin kappaletta: Kärryleikin, Afrikan tähdet ja Avaruusauton. Työryhmäläisistään hän iloitsee:

”Lapset olivat aivan ihania: positiivisia, kuuntelevaisia, täynnä energiaa ja jokaisella solullaan mukana! Oli kiinnostavaa seurata millaisiksi laulut  heidän soitannassaan  taipuivat. Myös Richard ja Noël olivat korvaamaton, ammattitaitoinen ja iloinen apu sekä harjoituksissa että esityksessä.” ”Täällä opetus perustui korvakuulolta oppimiseen ja toistoon, ja lapset olivat siinä todella harjaantuneita,” Mirja vertailee eroja suomalaisen ja beniniläisen musiikinopetuksen välillä.

Cultural shaker

Mirja on matkustanut jonkin verran Euroopan ulkopuolella, muttei koskaan Afrikassa Marokkoa lukuun ottamatta ja suuri kulttuuriero yllätti häntä jonkin verran.

”Kaikki se miten asutaan, syödään ja käyttäydytään, on niin erilaista,” hän toteaa. ”Tämän takia on myös vaikea tietää, miten pitäisi itse käyttäytyä, mitä sanoa tai tehdä. Vaikka etenee tunnustellen, usein sitä kuitenkin oppii tavoille vasta kantapään kautta.” Mirja kertaa kokemuksiaan. ”Välillä on tuntunut tosi kurjaltakin, kun on oikeasti luullut tarkoittaneensa hyvää, ja kuitenkin toiminut väärin tai tullut väärintulkituksi,” hän jatkaa. ”Näille jutuille ei kuitenkaan mahda mitään ja kulttuuria oppimassahan täällä osaltaan myös ollaan. On hienoa nähdä erilaisia tapoja toimia – maassa maan tavalla,” Mirja kiteyttää.

Päällimmäiseksi jäi kuitenkin mieleen ihmisten tarttuva iloisuus, positiivisuus sekä helposti lähestyttävyys.

Kulttuurivaihto suomalaisten ja beniniläisten muusikoiden välillä ei aina ollut itsestään selvää. Mirja opetti lapsille suomalaista laulua, jonka kieli ja laulutapa poikkeavat valtavasti täkäläisestä ja lahjoitti omia cd-levyjäänkin paikallisille. Kiinnostus suuntautui kuitenkin pääasiassa niin päin, että Mirja opiskeli beniniläistä kulttuuria, ja opetti vain harvoille jotain myös suomalaisesta tai länsimaisesta musiikista.

”Aika positiivista omanarvontuntoa oli aistittavissa muusikoiden keskuudessa: ei oltu niin, että voisitko opettaa myös meille, vaan toisinaan tuntui siltä, ettei välttämättä oltu niin kiinnostuneita saamaan vaihdossa muuta kuin rahaa”, Mirja toteaa ja jatkaa: “Tämä on tietysti täysin OK ja ymmärrettävää. “

Villa Karo on ollut Grand-Popossa kaksitoista vuotta. Lähes jokaiselle saapuvalle stipendiaatille kyseessä on hyppy tuntemattomaan ja ylpeyttä omasta kulttuurista ja halua jakaa omaa kulttuuriperimäänsä vaihdossa paikallisten kanssa on meistä jokaisella. Oman kulttuurin esittely tulee kuin luonnostaan. On kuitenkin muistettava, että Grand-Popolaisille Suomi on osa paikallista arkea ja todellisuutta. Villa Karo on suomalaisten talo keskellä beniniläistä kylää, eikä materiaalista elintasoeroa sen asukkaiden ja muiden kyläläisten välillä voi olla huomaamatta. Suomalaiset taiteilijat tulevat ensisijaisesti tutustumaan ja oppimaan tänne ja mukanaan he tuovat varallisuutta. Vieraan kulttuurin esittelyyn voidaan suhtautua toisinaan torjuvasti, koska sen voidaan kokea kyseenalaistavan paikallisen osaamisen ja tavat.

“Kunnioitus toista kulttuuria kohtaan on ensiarvoisen tärkeää. ” Kuten Mirja itsekin kokemuksistaan oppineena toteaa:  “Ehkei idea olekaan niin paljon tuoda tänne omaa, vaan ehkä kun joku joskus tulee Suomeen, niin opiskellaan sitten suomalaista musiikkia.”

Ja itse Villa Karosta ja muista stipendiaateista. Jälleen kerran henkilökunta ja toiset stipendiaatit saavat muiden tuttavuuksien lisäksi kiitoksia osakseen:

”Stipendiaatit ovat olleet kerrassaan mahtavia tyyppejä ja henkilökunta on kysyttäessä auttanut! Tänne hakeutuu varmasti tietynlaisia ihmisiä residenssiin, tuskin kuka tahansa edes uskaltaa lähteä Beniniiin”, Mirja pohtii syitä ”kämppäkavereidensa” avoimuudelle.  ”Hauska sattuma oli myös se, että Susu (Susanna Hietala), joka on ystäväni opiskeluajoilta ja jonka kanssa myöhemmin olen tehnyt yhdessä opetustyötä, sattui tänne samaan aikaan!”

Hundvalpar och olika nät

Paulas valpar

Kanske lite som hundvalparna. De är tretton och födda under årets första dag, men tultar fortfarande omkring hellre än springer på gården. Reviret är litet, vetskapen om omvärlden begränsad till tiken, maten, gårdens sand, vattenfatet – och skuggan. Håll dej i skuggan!

Intrycken är självklart många, men det känns lugnast i trygg förvissning: jag behöver inte greppa allt under dessa första dagar. Känner mej lite som hundvalparna. Var ska man köpa frukt, hur fungerar huset, maten? Myggnätet, ska jag spruta – tog ju med en Raid hemifrån – kommer det in några typer under nätet? Det andra Nätet lockar mindre än plikten påbjuder. Jag var ju inställd på dålig uppkoppling och det är ännu sämre. Monsieur Kwassi, chefen på Villa Karo, gläntar lite på kommunikationsproblemen och kinesernas egna system i landet, men politiken, globaliseringen och allt det där ryms inte i en liten valphjärna. Inte än. Bara tanken på slavhistorian är tillräckligt för en dag. Att tala om kulturchock är understatement. Mina finska kolleger hjälper mycket, här finns en stark solidaritet. Alla är vi Den Andre i detta land, på denna kontinent.

På huvudgatan traskar kvinnor hemåt med stora fat överfyllda med småfisk. Faten är, förstås, placerade på huvudet. På ryggen guppar en liten baby inlindad i sjalen. Fisken kommer från det tredje nätet, som tiotals män i två grupper har halat iland hela förmiddagen. Arbetssången ljöd svagt ända upp till balkongen på Villan. Vinden är svagare idag, hettan mer tryckande. Håll dej i skuggan, men visst ville jag se hur de drar sitt nät. Det är långt, hundratals meter och går i en bukt ut under Guineabuktens dyningar. Några killar simmar – duktiga i det sugande dyningssvallet! – och styr bragden i vattnet, men uppe på stranden drar den stora massan – man power – i timmar in det mäktiga nätet.

Möten. Med naturen, mörkret, havets brus. (Trafiken i storstan Cotonou har ett annat brus.) Mötet med Noël av en slump på stranden igår, han tränade inför sin resa till Finland. Eller Richards improvisation och välkomsthälsning till tonerna av kora. Så många möten mellan människor.

Tacksam för denna chans, för allt det arbete så många personer har lagt ner på detta projekt, Juha och alla hans vänner. Så många stipendiater som fått uppleva allt. Och byn som tar emot oss alla. För att inte tala om personalen.

Det är ett stort fredsprojekt, tror jag efter två dagar i Benin.

Dan Henriksson,

från Grand-Popo

PS.

Ännu ett nät dyker upp, den grekiska gudinnan Moira som spinner sitt ödesnät. Hon är med oss här, men både hon och vägnätet får vänta till en annan gång.

Yhteyksien rakentajana Villa Karossa

Taru

Taru ja Georgette, kuva: Maikki Salmivaara.

Olen Taru Itälinna, kevään 2013 CIMO-harjoittelija Villa Karossa. Olen nyt ollut paikan päällä Grand-Popossa kolme viikkoa ja kotiutuminen tänne Länsi-Afrikkaan on hyvässä vauhdissa. Kuumankostea ilmasto, intensiivisen voimakkaat värit, yhtä voimakkaat sosiaaliset kontaktit…

(Opiskelu)taustani on vahvasti kielissä; olen opiskellut ranskaa ja englantia sekä tehnyt opettajan pedagogiset opinnot. Afrikkaan matkaamista olin suunnitellut jo useamman vuoden ja itse Villa Karoa ajatellut vielä sitäkin pidempään.

Vuonna 2003 kuulin taidekoulun opettajaltani Villa Karosta (hän oli ollut täällä residenssissä) ja siitä asti olin enemmän tai vähemmän tietoisesti miettinyt tänne hakemista. Viime syksynä sähköpostilaatikkoon tipahti viesti, jossa kerrottiin CIMOn avoinna olevasta hausta, ja se sai minut tarttumaan toimeen.

Kävin haastattelussa ja vähän myöhemmin sain tietää tulleeni valituksi ja pääseväni lähtemään Afrikkaan! Ainoa hetki jolloin lähtö jännitti oli rokotusten järjestäminen: reseptit hukkuivat (posti)matkalla ja meinasi tulla kiire viisumihakemuksen kanssa.

Saapuminen Grand-Popoon

Ensimmäisiin, hektisen kiireisiin viikkoihin mahtui paljon uutta: opittavaa, tutustumisia, totuttelua, … ja hieman vähemmän unta. Harjoittelijan työtehtäviin sain kahden päivän pikaperehdytyksen edeltäjältäni Maikki Salmivaaralta, ja ensimmäinen viikko töissä oli muutoinkin puolikas pyhäpäivä- ja vapaapäivä-järjestelyistä johtuen.

Viikkoon mahtui retki (fetissi)markkinoille, tutustumiskäynti lasten musiikkikerhoon sekä päivä Ouidahin entisessä orjakaupungissa, joka nykyisellään toimii tärkeänä voodoon keskuspaikkana. Ouidah näyttäytyi meille trendikkäänä, nuorekkaana, svengaavana, rytmikkäänä, helteisenä, värikkäänä, ja kaduille kantautui useilta pihoilta reggaen säveliä, joita orjat toivat mukanaan palatessaan kotiseuduilleen.

Toinen viikkoni täällä meni lähes kokonaan reissussa; lähdimme kahden stipendiaatin, Aapo Halosen ja Timo Sipolan, kanssa pohjoiseen tutustumaan Pendjarin luonnonpuistoon. Kolmas viikko oli siis ensimmäinen kokonainen viikkoni Grand-Popossa, joten rutiinien muodostuminen alkoi vasta (verrattain) hetki sitten.

Tiedonvälittäjä

Harjoittelijana tärkein tehtäväni lienee kaikenlainen välittäminen. Erityisesti kommunikaatio, viestintä, tiedonvälitys, paikallisten ihmisten (niin kulttuurikeskuksen henkilökunnan kuin Grand-Popon artistien ja erilaisten palveluntarjoajien) ja (suomalaisten) stipendiaattien välillä.

Välittämistä tapahtuu myös edellämainittujen paikallisten tahojen välillä. Agendalla on mm. suomalais-afrikkalainen (musiikki-)ilta, paikallisissa kouluissa järjestettävät viikoittaiset musiikki- ja taidekerhot, matka Burkina Fasoon elokuvafestareille, jne. Myös pienemmissä, arkipäivän asioissa tarvitaan (tiedon)välittämistä, joka yksinkertaisimmillaan voi olla (simultaani)tulkkausta asioimisessa tai dokumenttien (esim. haastattelukysymysten) kääntämistä.

Vaikka en suoranaisesti olekaan opiskellut kääntämistä ja tulkkausta, on (vieraalla kielellä) viestintä ja kommunikaatio suuressa osassa myös filologisissa opinnoissa. Viestinnässä tai välittämisessä haastavaa onkin, sanojen vieraskielisen vastineen löytämisen sijasta, oikean tavan löytäminen, jotta viesti välittyisi oikein. Tätä harjoittelijana teen päivittäin.

Yhteisöt

Yhteisö, johon koen täällä kuuluvani, koostuu monista osasista. Oikeammin sanoen kuulun varmaankin moneen eri yhteisöön. Ensimmäisenä mieleeni tuli kuitenkin yhteisö täällä Villa Karossa: stipendiaattien ja henkilökunnan muodostama yhteisö. Tämän lisäksi on Grand-Popon paikallisyhteisö, joka on mielenkiintoisessa, kiinteässä mutta muuttuvassa ja elävässä yhteydessä kulttuurikeskuksen yhteisön kanssa.

Vaihtuvat taiteilijat ovat omien projektiensa puitteissa yhteydessä ja yhteistyössä eri ihmisten kanssa, jotka liittyvät jollain tasolla ja joksikin ajaksi kulttuurikeskuksen yhteisöön tuoden oman lisänsä ryhmään ja henkeen. Yhteisö elää ja muuttuu kun ihmiset vaihtuvat. Toiset lähtevät pois ja toiset saapuvat tilalle. Yhteis(ön)henki tuntuu kuitenkin pysyvän vahvana; ryhmä muodostuu jäsenistään mutta on kuitenkin jotain enemmän kuin jäsentensä summa.

Olen huomannut samaa muissakin ryhmissä, joissa on vahva yhteishenki; henki on jotain, joka määrittää ryhmää ja joka pysyy huolimatta siitä, että ryhmän jäsenet vaihtuvat. En tiedä mikä pitää tuota henkeä koossa, olemassa, kasassa, pysyvänä. Mutta on hienoa että sellainen on olemassa. Että se vallitsee täällä, jossa saan viettää viisi kuukautta. On hienoa, että saan olla osa tuota henkeä, ryhmää. Tänne voin huoletta toivottaa kenet tahansa tervetulleeksi.

Katutyylejä Guardianissa

Brittisanomalehti Guardian julkaisi viime viikolla jutun Joona Petterssonin Street Style -projektista: “Style on the Streets of West Africa“. Syksyn 2010 Villa Karon ja Taf taf -residenssien jälkeen Joona on kiertänyt ympäri Länsi-Afrikkaa ja muun muassa valokuvannut katujen muotia. Täältä löytyvät esimerkiksi burberry-kuosinen moottoripyöränkuljettaja Kamerunista, fuksianpunaiseen kaapuun pukeutunut Tuareg-herra Nigeristä sekä nuorimies Shakespeareklovni -t-paidassa Dakarissa Senegalissa.

Museum News from Lomé

Musée du Golfe de Guinée

Ex-Musée du Golfe de Guinée, future Musée International d’art d’Afrique

Musée International du Golfe de Guinée, famous for its large collection of West-African art and modernist architecture, had been closed for a long time and nobody seemed to know what was going on. Rumours circulated of the collection being sold to the Chinese and nobody knew what would happen to it.

On Villa Karo’s trip to the Togolese capital Lomé few weeks ago, we stopped to knock at the door of this institution located along the beach boulevard. Unexpectedly we found ourselves admiring the objects, still waiting to find their places in the exhibition rooms.

The rumours were not all wrong: the collection of this museum has indeed been sold to the Chinese. The buyer is a Chinese art collector, working in the field for the last 25 years. He has widened the already vast collection significantly and renamed the museum: it will become Musée international d’art d’Afrique.

The museum will be opened for the public officially in March 2013, but we were happy to get the opportunity to visit the museum already. There are plentiful of new objects and preparations are still going on.

Alphonse and Timo at the Museum

Alphonse and Timo at the Museum terrace.